Tarkoituksena oli ostaa liput aikuiselle ja opiskelijalle. Lähdin ensin ostamaan lippua vahingossa pelkälle aikuiselle sillä en huomannut, että lisämatkustajat olisi pitänyt valita jo ensimmäisessä vaiheessa. Automaatissa ne valitaan vasta myöhemmin. Niinpä sain nähdäkseni yksittäisen aikuisen lippujen hinnat. Etukäteen ostettuna hintaan sai mukavasti pienen alennuksen: esimerkkitapauksessa lippu maksoi 25,70, kun perushinta olisi ollut 32,13. (Matkan tiedot muutettu.)

Aikuiselle edullisin lipputyyppi oli tällä kertaa ennakkolippu.

Palasin edelliseen vaiheeseen ja lisäsin opiskelijamatkustajan mukaan. Tämän jälkeen lipputyypin valinta kohdistui automaattisesti peruslippuun, sillä opiskelijalla se on edullisempi kuin ennakkolippu.

Kun opiskelijalippu lisätään mukaan, aikuisten lipun tyyppi muuttuu ennakkolipusta kalliimmaksi peruslipuksi.

Jatkoin matkaa paikkojen valitsemiseen. Vasta maksuvaiheessa aloin ynnäillä, että alennukseni näkyi kadonneen jonnekin. Näin se oli: valitessani opiskelijalipun tyypiksi peruslipun, tulin samalla valinneeksi myös aikuislipun peruslipuksi ja menetin ennakkoetuni.

25,70 € + 16,07 € = 41,77 €, mutta VR tarjosi hintaa 48,20 €.

Opiskelijalla peruslippu on edullisin, sillä ennakkolipusta ei myönnetä opiskelija-alennusta.

Pienen tutkimisen jälkeen huomasin, ettei minulla ilmeisesti ollut keinoa ostaa eri matkustajille eri tyyppisiä lippuja. Jouduin poistamaan toisen matkustajan kokonaan ja ostamaan hänelle lipun toisessa välilehdessä. Ja vielä uudestaan, sillä ensin törmäsin tällaiseen näkyyn.

Teema 2012 jatkuu myös vuonna 2013

Valitsemalla paikat käsin sain kuin sainkin varattua vierekkäiset paikat erillisille varauksilleni. Maksuvaiheeseen siirryttäni tapahtui jotain evästetaikuttaa ja yhtäkkiä molemmat liput olivatkin yhdessä ja samassa ostoskorissa. Sain lopulta liput hankittua ja alennukset hyödynnettyä, mutta heikompaa olisi voinut hirvittää matkan varrella. Oli onni onnettomuudessa, että ensimmäisellä kerralla en huomannut lainkaan matkustajavalintaa. Muuten aikuisen edullisempi ennakkolippu olisi mennyt minulta kokonaan ohi. Todellisella reitilläni säästö oli vielä jokusen euron parempi.

Veturin tarpeettoman vaikea kirjautuminen

Tulin samalla liittyneeksi VR:n Veturi-ohjelmaan, jotta sain hankittua menomatkan lipun 15 eurolla. Mukava alennus, mutta on hämmentävää, kuinka vaikeaksi Veturiin kirjautuminen on tehty. Ainakin viimeisen viiden vuoden ajan palveluissa on huomattu hyödyntää kirjautumiseen sähköpostiosoitetta: se on automaattisesti uniikki ja se muistetaan.

Huonompi vaihtoehto on käyttäjän valitsema käyttäjätunnus, sillä haluttu tunnus ei kuitenkaan ole ikinä vapaana ja harvoin tarvittavien palveluiden tunnuksia on vaikea muistaa. Oliko se tällä kertaa Matias315 vai Matias317? Käyttäjätunnuksen hyvä puoli on, että se on tyypillisesti sähköpostiosoitetta lyhyempi kirjoittaa. Siksi esimerkiksi Twitter tekee viisaasti antamalla käyttäjän kirjautua joko käyttäjätunnuksella tai sähköpostiosoitteella. Twitterissä tunnus on niin suuressa roolissa, että useimmat muistavat sen, mutta jos se pääsee unohtumaan, sähköpostiosoite toimii silti.

VR on sittenkin valinnut vaihtoehdoista huonoimman: kahdeksan merkkiä pitkän satunnaisen numerosarjan. Pidä se nyt sitten mielessä.

Kirjautuakseen täytyy opetella ulkoa asiakasnumero.

Lisäkiusana salasanassa ei sallita erikoismerkkejä, joten tavallisesti käyttämäni kaavat salasanojen keksimiseen eivät täällä toimi. Lopputuloksena on palvelu, jossa en muista sen paremmin käyttäjätunnustani kuin salasanaani. Aivan kuin Finnair Plus. Tiedä vaikka benchmarkia olisi haettu juuri sieltä.

Jotain hyvääkin

Kirjoitin kauan sitten tavasta, jolla VR tapasi sulkea verkkokauppansa yöksi. Se suljetaan edelleen, mutta nyt siitä ilmoitetaan viisaammin jo ennakkoon. Varoitus näkyy kuvakaappausten keltaisissa laatikoissa.

Kylläpä VR:ää onkin tässä blogissa ehditty ruotia:

• Kuinka kauppaa ei kuulu sulkea (2007)
• VR:n uusi lippuautomaatti on pettymys (uusi laite, vanha ohjelmisto 2010)
• Testissä VR:n uudistunut lippu­automaatti (uusi ohjelmisto 2011)
• Mitä jos VR:n asiakaspalvelija olisi yhtä urpo kuin automaatti (2012)

Muistan jostain syystä hyvin, kuinka päivitin tuohon aikaan käyttämäni Chimera-selaimen uuteen välilehtiä tukevaan versioon. Selasin Ilta-Sanomien sivuja ja mietin, millä logiikalla haluaisin avata linkin samaan ikkunaan, millä uuteen ikkunaan ja millä uuteen välilehteen. Vuosi oli luultavasti 2002, sillä Safari ilmestyi 2003, ja siihen mennessä välilehdettömyys tuntui minusta jo kriittiseltä puutteelta.

Tuolloin olin löytänyt kaksi tärkeintä tilannetta, jossa välilehdistä on apua. Huomattavaa on, että ne eivät ole vain keino hallita ikkunoita, vaan tapa jakaa työnkulku eri vaiheisiin.

Artikkeliin liittyvien linkkien avaaminen. Ennen välilehtiä olin hukassa lukiessani pitkää artikkelia, joka sisälsi kesken jutun viitteitä ulkopuolelle. Linkkien avaaminen saman tien keskeytti jutun lukemisen. Linkkien avaaminen uuteen ikkunaan vaati klikkailua edestakaisin, ja pian oli epäselvää, mikä ikkuna liittyi mihinkin artikkeliin.

Valinnan ja lukemisen eriyttäminen. Tätä mahdollisuutta en ollut täysin osannut kaivata ennen välilehtien käyttöön ottamista. Nykyään aina selatessani hakutuloslistaa, Amppareita tai Hesarin etusivua pidän komentonäppäimen pohjassa, jotta klikkaukseni aukeavat uusiin välilehtiin.

Ilmeisesti myös selainten suunnittelijoille oli alkuun hieman epäselvää, kuinka välilehtiä halutaan käyttää. Oletuskäyttäytyminen oli, että uuteen välilehteen siirryttiin heti sen sijaan, että se olisi vain avattu taustalle. Näin hyöty jäi vähäiseksi  uuteen ikkunaan avaamiseen verrattuna.

Uutislistauksissa on kätevää poimia ensin tarjonnasta kiinnostava sisältö ja siirtyä sitten kuluttamaan sitä

Luettavien juttujen avaaminen uusiin välilehtiin on myös tapa kiertää verkkoon liittyvää hitautta. Uutisesta toiseen siirtymiseen liittyy sivun latausta ja rasittavaa välkkymistä. Kun uutiset sitä vastoin avaa välilehtiin, lataus tapahtuu taustalla ja uusi artikkeli on luettavissa heti, kun edellisen välilehden sulkee.

Selaimen välilehdet paransivat kuin vahingossa sisältöpohjaistan sivujen käytettävyyttä melkoisesti.

Välilehdet ikkunoiden korvaajina

Oma logiikkani käyttää selaimen ikkunoita ja välilehtiä pohjaa pitkälti edellisiin periaatteisiin. Samaan asiaan liittyvät kokonaisuudet pidän välilehdissä yhdessä ikkunassa. Kun alan tehdä jotain muuta, avaan uuden ikkunan.

Olen viime aikoina havainnoinut ja haastatellut tuttujani näiden tavasta käyttää välilehtiä ja huomannut yllättävän monen pyrkivän välttämään uusien ikkunoiden avaamista kokonaan. Tämä tuntuu minusta oudolta, sillä oikean ikkunan löytäminen on ainakin Macillä ja Chromella tai Safarilla helpompaa kuin tietyn välilehden löytäminen. Jos eri aiheisiin liittyvät välilehdet olisivat sekaisin toistensa keskellä, hankalaksihan se menisi.

Flash rikkoi välilehdetkin

Paitsi sujuvan vierityksen ja tekstin esittämisen, Flash-toteutukset rikkoivat myös mahdollisuuden avata linkkejä uusiin välilehtiin. Tämän takia minulta on jäänyt moni bannerikin avaamatta.

Törmäsin ilmiöön konkreettisesti luonnostellessani käyttöliittymää toteutumattomaksi jääneelle pelipalvelulle, jossa pelilaatikot listattiin hyllyssä  [kerroin siitä diplomityössäni sen mitä sain kertoa]. Toteutukseen kaavailtu visuaalinen näyttävyys olisi tarvinnut vielä vuonna 2007 todennäköisesti Flashiä toteutustekniikaksi, mutta Flash-hyllyssä ei olisi voinut kätevästi poimia useampia kiinnostavia pelejä erikseen tarkasteltavaksi. Selaimen periaatteessa ilmaiseksi tarjoaman toiminnallisuuden olisi näin joutunut toteuttamaan Flashillä erikseen.

Myöhemmin kirjakauppaa toteutettaessa vältimme Flashiä karusellikomponenenteissa juuri samasta syystä. Tuolloin javascriptilläkin saatiin jo tehtyä ihmeitä.

Välillä näkee valitettavasti myös web-toteutuksia, joissa välilehtituki on tietoisesti rikottu. Päällimmäisenä tulee mieleen Helsingin Sanomien paperilehteä jäljittelevä digilehti, jossa etusivulla komentonappi pohjassa avattava linkki aukeaa kuitenkin samaan ikkunaan. Ikkunashoppailuun muuten hyvin soveltuvan etusivun käyttökelpoisuus kärsii näin kovasti.

Helsingin Sanomien digilehden etusivulta olisi luontevaa poimia luettavaa välilehtiin, jos se vain olisi mahdollista.

Mistä välilehdet mobiilisovelluksiin?

Koska välilehdet eivät ole varsinainen verkkopalvelun ominaisuus, tuntuu ettei niiden puutetta tulla aina ajatelleeksi siirrettäessä sisältöjä selainkääreestä mobiilisovelluksiksi. Taannoin Taloussanomien iPad-sovellusta suunniteltaessa mietin, olisiko hyödyllistä antaa käyttäjien poimia juttuja luettavaksi etusivulta ja sitten jotenkin siirtyä lukemaan juuri näitä poimittuja juttuja. Sillä kertaa ei sellaista toteutettu enkä ole nähnyt vastaavaa missään muuallakaan.

Natiivisovelluksessa yksittäisten juttujen välillä selaaminen ei ole onneksi yhtä rasittavaa kuin webissä, jossa viiveet ovat pidempiä. Natiivisovelluksissa jutusta toiseen siirtyminen on myös ollut tapana toteuttaa toimimaan suoraviivaisesti selaamalla linkkien tähyilemisen sijaan, mikä sujuvoittaa selaamista sen verran, ettei tarve välilehtien kaltaiselle toiminnolle ole yhtä suuri.

Luin syksyllä viimein loppuun aiemmin kesken jääneen Steven Jobsin elämäkerran. Sinnittelin sen läpi suomeksi, sillä olin saanut käsiini suomenkielisen e-kirjaversion. Melko pian silmiin pisti, että kirjan kääntäjä oli haksahtanut lukiossa opetettuun knoppiin: silicon ei ole suomeksi silikoni vaan pii. Kirjassa puhuttiin sitkeästi silikonista, vaikka samassa virkkeessä olisi mainittu myös Piilaakso.

Kohta Jobsin suuhun oli pantu kliffan kaltaisia termejä, joita en tiedä kenenkään ikinä käyttäneen oikeasti.

Kun kirja väitti, että alkuperäisessä Macintoshissa olisi ollut lerppuasema, mietin, että ehkä alkuperäisen kirjan kirjoittaja oli erehtynyt. Mutta kun 15 vuotta myöhemmin väitettiin, että iMacissäkin oli lerppuasema, aloin jo epäillä. Johan tässä on kymmenen vuotta siitä, kun PC-koneita vielä myytiin korppuasemien kanssa, niin pääsevät termit unohtumaan.

***

Kirjan loppuvaiheilla käännöksen hölmöily alkoi ärsyttää sen verran, että rupesin huvikseni merkitsemään alleviivauksia omituisten käännösten kohdalle. Lentokoneessa ei ollut parempaakaan tekemistä. Matkani viimeisenä päivänä lukulaitteeni varastettiin hotellihuoneesta ja merkintäni katosivat sen siliän tien. Äsken huomasin, että olin valokuvannut osan niistä puhelimellani. Tässä muutamia näytteitä:

Käyttäjät pystyisivät näppäilemään komentojaan koskettamalla näyttöruutua sormillaan. Tämä tarkoitti sitä, että näytössä tuli olla ominaisuus, joka tuli tunnetuksi nimellä Multi-touch (monikosketus).

Ei näyttöruudun näppäileminen vaadi monikosketusta. Eikä englannin kielen sana multi-touch ole erisnimi.

Kun Mossberg kysyi Jobsilta kommenttia siihen, että Applen iTunes-softa oli äärimmäisen suosittua Windows-tietokoneissa, Jobs pilaili, “sehän on sama kuin antaisi lasin jäävettä jollekulle, joka kärvistelee helvetissä.”

En tiedä, onko iTunes oikesti ollut ikinä suosittu Windowsilla, mutta softa-sana ei ole nähdäkseni suomeksi samalla tavalla asiakieleen soveltuva kuin alkuperäistekstissä luultavasti käytetty software. Eikä se ole suomeksi ainesana, kuten lainauksen suosittua-sanan muoto antaa ymmärtää. Suomeksi tavataan sanoa yksi softa ja monta softaa. Aivan kuin Applella olisi paljonkin monentyyppistä iTunes-softaa sen sijaan, että kyse olisi yhdestä sovelluksesta.

Meillä on ohuin muistikirjamikro.

Katkelmassa viitattiin MacBook Airiin. Tiettävästi ainoa kerta, kun kukaan on keksinyt kutsua Airia 90-luvun tyyliin muistikirjamikroksi. [Ei, on sana näköjään käytössä. Microsoftin Mikä Vista sopii sinulle parhaiten -sivulla.]

iPhonen julkistustilaisuudessa Jobsia lainataan näin:

Ensimmäinen on laajalla näytöllä ja kosketusohjaimilla varustettu iPod. Toinen on vallankumouksellinen uusi matkapuhelin. Ja kolmas on läpimurtolaite internet-yhteyksien saralla.

Kosketusohjaimet? Mitä lienevätkään. Läpimurtolaite internet-yhteyksien saralla. Kuulostaa joltain, jonka Olli-Pekka Kallasvuo olisi voinut julkaista.

Englanniksi se oli breakthrough Internet communicator.

***

Hän näytti kadunkulmaa, jossa risteytyivät Technology Street (Teknologiakatu) ja Liberal Arts Street (Liberaalien taiteiden katu).

Liberal Arts -käsitettä ei sellaisenaan käytetä suomessa, mutta sen kääntäminen vaikka humanistisiksi aloiksi olisi lähempänä ajatusta kuin käsittämättömät liberaalit taiteet.

Risuaita eli hastagi

No, Twitter on uusi ilmiö eikä vakiintunutta virallista käännöstä taida olla, mutta risuaita on risuaita ja hashtagi on risuaidan ja sanan yhdistelmä

Mainoksen on annettava lausunto.

Toivottavasti kukaan ei luule, että tämä on suomea.

***

Hän palkkasi maailman parhaana pitämänsä arkkitehtitoimiston. Sitä johti sir Norman Foster, joka oli tehnyt Berliinin Reichstag-rakennuksen [...] kaltaisia, fiksusti suunniteltuja taloja.

Berliinin Reichstag-rakennus eli valtiopäivätalo rakennettiin 1894. Sinänsä kiinnostavasti se yritettiin polttaa vuonna 1933. Tuhopoltosta epäilty ja teon tunnustanut vasemmistoradikaali teloitettiin, vaikka sittemmin on epäilty, että koko episodi oli joltain osin kansallissosialistien lavastama temppu, jolla he onnistuivat kasvattamaan kannatustaan.

Kuinka vain, Foster ei suunnitellut 1800-luvulla rakennettua rakennusta. Hän suunnitteli 1990-luvulla rakennuksen restauroinnin, jonka yhteydessä 30-luvun tulipalossa tuhoutuneen kupolin tilalle toteutettiin nähtävyytenä toimiva lasinen kupoli. Tarkemmin lukien huomaa, että alkuperäistekstissä ei tätä virhettä ole:

Sir Norman Foster, which had done smartly engineered buildings such as the restored Reichstag in Berlin.

***

Tuo oli viimeinen talteen jäänyt alleviivaukseni. Muistaakseni loppumetreillä oli myös muutama höpsö kohta. Tekniset kömmähdykset ja asiavirheet vielä voi jotenkin ymmärtää, mutta kautta linjan hutera kieli hämmentää.

Kenties syymä on kiireinen aikataulu, jolla ensimmäinen painos jouduttiin puskemaan ulos Jobsin kuoleman aikaistettua julkaisua. Toivottavasti uudesta pokkaripainoksesta on korjattu edes silikonivirheet. Heikko laatu maanisen perfektionistin elämäkerrassa ei oikein tunnu sopivalta. Mitä Stevekin sanoisi.

Ilmiö lienee tuttu jokaiselle: ymmärtää hakanneensa PIN-koodin väärin vasta kun on juuri ehtinyt painaa jatka-nappia. Tai koodin syöttää väärin vahingossa huomaamattaan.

Otto-automaatti käsittelee haljusti tunnuslukunsa väärin naputtelevaa. (Kuva: Wikipedia)

Tämän jälkeen joutuu silti käymään läpi koko prosessin: valitsemaan rahamäärän ja kertomaan, haluaako kuitin. Vasta sitten automaatti hetken raksutettuaan paljastaa, että tunnusluku oli väärin, ja koko ruljanssi on aloitettava alusta. Kunhan on ottanut kortin ja syöttänyt sen takaisin laitteeseen. Takana oleva jono ahdistaa.

Itävallassa toimii hienosti

Asia on vaivannut minua vuosikaudet, mutta vasta viime syksynä lomareissullani keksi kokeilla, kuinka sama tapahtuu ulkomailla. Kokeilupaikaksi sattui itävaltalaisessa postikonttorissa sijainnut automaatti. Se oli ulospäin varsin moderni ja elegantti. Näkymästä toiseen siirryttiin sulavien siirtymäanimaatoiden saattelemana.

Kone pyysi tunnuslukua, ja syötin tahallani väärän koodin. Kone ei tästä häkeltynyt, vaan kertoi, että koodi oli väärä ja pyysi yrittämään uudestaan. Näin sen kuuluisi mennä.

Virossakin toimii paremmin

Virolainen toteutus ei ollut aivan yhtä elegantti. Suomalaiseen tapaan se päästi minut eteenpäin väärän tunnusluvun kanssa ja kertoi vasta summan valinnan jälkeen, että koodi oli väärä. Otto-automaatista poiketen se ei kuitenkaan heittänyt minua ulos vaan pyysi yrittämään uudelleen. Merkittävä parannus.

Automatian vastine

Kirjoitin Otto-automaatteja operoivalle Automatialle palautetta ja kysyin, mistä hankala käytäntö johtuu. Edes pari vuotta sitteen käyttöön otetuissa uusissa automaateissa sitä ei ole parannettu. Tänään sain vastauksen:

Otto. -automaatti tarkistaa asiakkaan tunnusluvun ja muut tiedot asiakkaan pankista samalla kertaa. Tämä vie hetken enemmän aikaa, jonka takia tapahtuma jatkuu pidemmälle. Jossain maailmalla saattaa olla käytössä systeemi, joka ensin tarkistaa tunnusluvun ja sitten vasta kerää ja lähettää muut tiedot käytetystä kortista.

Sinänsä pankkien järjestelmien jähmeys ei yllätä. Sama aihe on noussut esiin toistuvasti ihmeteltäessä, mikseivät verkkopankit ole kehittyneet kymmeneen vuoteen. Äkkiseltään tuntuisi silti, ettei tämä ole syy rankaista virheesta näin kovasti. Itävaltalaista toteutusta ei tässä ympäristössä saa aikaan, mutta virolaisen mallin pitäisi onnistua: jos pyyntö epäonnistuu, annetaan käyttäjän yrittää uudestaan.

Kysyin samalla kertaa myös, miksi Otto-automaateissa tarvitaan hämmentävästi kaksi erillistä korttiaukkoa, kun muissa maissa tavaan pärjätä yhdellä.

Suomessa on käytössä kaksi kortinlukijaa, keltainen magneettijuovallisille korteille ja sininen sirullisille korteille. Sirukortinlukijat on aikoinaan asennettu automaatteihin niiden turvallisuuden takia. Sirukortinlukija ei myöskään taltioi korttia, joten kortti on koko ajan asiakkaan saatavilla. Juovalukijoiden käyttö on vähentynyt vuosi vuodelta, koska lähes kaikki suomalaisten pankkien myöntämät kortit ovat sirullisia. Suurin osa juovalukijoista tehdyistä nostoista on tehty ulkomaalaisilla korteilla.

Vastaus on vähän epätarkka, mutta ilmeisesti perimmäisenä syynä on, että jotkut ihmiset kammoavat ajatusta, että koko kortti imaistaan laitteen sisälle ja siksi on katsottu hyödylliseksi tuoda kaksi erillistä korttiaukkoa myös uusiin automaatteihin. Magneettijuovakortti kun oletettavasti vaatii, että kortti syötetään koneeseen kokonaan. Muistan lapsena vanhempieni menettäneen silloin tällöin korttejaan pankkiautomaatteihin. Tai sitten se johtui vain siitä, ettei isäni koskaan välittänyt opetella tunnuslukuaan.

Pikkujuttuja pankkiautomaateista

Pankkiautomaattikokemus on hieman niin kuin hissi. Jos alkaa puhua hissin käytettävyydestä, ihmiset pitävät herkästi koko aihetta triviaalina. Pankkiautomaatteihin liittyy sittenkin kiinnostavia pikku yksityiskohtia:

• Vielä kymmenen vuotta sitten käyttö oli pykälän verran helpompaa, kun ei joutunut  aluksi vastaamaan turhaan kysymykseen debit vai credit. En ikinä ole käyttänyt korttini luotto-ominaisuutta pankkiautomaatilla, joten ärsyttää miksen voi säätää jossain, etten halua koskaan nähdä tätä kysymystä. (Enkä halua kantaa lompakossani erikseen Visa Electronia pankkiautomaatteja varten.)
• Kymmenen vuotta sitten matka myös  jatkui automaattisesti eteenpäin PIN-koodin syöttämisen jälkeen. Nykyään pitää painaa erikseen jatka-nappia.
• Muinoin automaateista sai myös 50 markan seteleitä. Minulle kaksikymppiset eivät ole ongelma, mutta tuntuu ikävältä, ettei Suomessa kyetä tämän parempaan palvelutasoon, kun se muissa maissa onnistuu. Ilmeisesti käteistä vain käytetään täällä niin paljon vähemmän.
• Annetaanko ensin ulos rahat vai kortti on ikuisuuskysymys. Otto-automaateissa sovelletaan sinänsä viisaasti ajatusta, että koska ihminen on tullut hakemaan automaatilta rahaa, hän on taipuivainen olemaan tyytyväinen rahat saatuaan. Siksi kortti annetaan takaisin ennen rahoja. Joissain muissa maissa olen törmännyt päinvastaiseen käytäntöön. Moni kone alkaa myös piipittää, jos joko kortin tai rahat unohtaa ottaa laitteesta. Otto-automaateissa tällaista ominaisuutta ei taida olla, sillä olen joskus meinannut unohtaa ottaa rahani.
• Keski-Euroopassa tapaa hienoja automaatteja, jotka antavat valita seteli kerrallaan, mitä rahoja käyttäjä haluaa. Tavallisesta automaatista en ikinä halua nostaa satasta, sillä en halua kahta viisikymppistä.
• Olen miettinyt, onko koko Haluatko kuitin -kysymys turha. Miksei tietoa vain näytetä suoraan ruudulla  ja tyhjennetä ruutua, kun kortti on poistettu laitteesta? Ilmeisesti on katsottu, että käyttäjällä tulee olla mahdollisuus asioida automaatilla niin, ettei olan takana kurkkijalla ole mahdollisuutta saada nähdäkseen tilin saldoa ja tämän vuoksi se pitää tilata erikseen.
• Opin vasta tätä merkintää kirjoittaessani, että pankkiautomaatin nimi on varsinaisesti Ottopiste.

Skeuomorfismi on ollut kuuma puheenaihen muutaman vuoden verran. Ensin Apple alkoi tehdä sitä liikaa, sitten Microsoft alkoi suurieleisesti olla tekemättä sitä – ja lopulta iOS-johtaja Scott Forstallin potkujenkin arveltiin jotenkin liittyvän aiheeseen. Viime viikkoina syksyllä kuumana käynyt keskustelu on virinnyt jälleen.

Applen Podcast-sovellukseen on toteutettu puhtaaksi koristeeksi animoitu kelanauhuri. Nauhuri muun muassa pyörii nopeammin, kun äänitettä pikakelataan.

Mission: park! auttaa löytämään pysäköidyn auton. Kellosta on tehty vanhanaikaisen nopeusmittarin näköinen.

Määritelmän mukaan skeuomorfismiksi kutsutaan tilannetta, jossa alkuperäisessä toteutuksessa tarpeellinen piirre tai ominaisuus pidetään koristeena mukana uudessa toteutuksessa, vaikkei sille olisi enää tarvetta. Koska digitaalisissa käyttöliittymissä todellisen maailman asioille on harvoin tarvetta, ne ovat ilmiölle otollinen temmellyskenttä. Applen sovellusten nahkatekstuurit ja tikkaukset ovat usein mainittu esimerkki: fyysinen kalenteri ei pysynyt koossa ilman tikkausta, mutta digitaalisella näytöllä tikkauksen ainoa tehtävä on kriitikon mukaan viedä näyttötilaa ja varastaa käyttäjän huomio tärkeämmiltä asioilta.

Tässä vaiheessa on hyvä unohtaa hankala termi ja siirtyä puhumaan suomea. Sulopuiston jutussa esitelty siirtomuotoisuus kuulostaa minusta oikein käyttökelpoiselta sanalta, joten käytän sitä jatkossa.

Puolesta: tutut käsitteen auttavat ymmärtämään

Vanhaan hyvään aikaan tietokoneita ohjattiin yksinomaan komentoriviltä. Se, jos jokin on Microsoftia lainatakseni “autenttisen digitaalinen” käyttöliittymäparadigma vailla turhia vaikutteita reaalimaailmasta. Voisi väittää, että työpöytäkäyttöliittymä kansioineen, tiedostoineen ja roskakoreineen oli alkua siirtomuotoisuuden tiellä. Miksi suotta pakottaa käyttäjät raahaamaan tiedostoja roskakoriin reaalimaailmaa matkien, kun he voisivat paljon nopeammin syöttää poistamiskomennon terminaaliin.

Työpöytämetafora toimii esimerkkinä hyödyllisestä siirtomuotoisuudesta. Kun muualta tuttuja konsepteja sovelletaan uudessa ympäristössä taitavasti, ihmisten on helpompi ymmärtää, mistä on kyse. Työpöydässä oli riittävästi tuttuja asioita, että se oli helppo oppia ja ymmärtää, mutta se oli samalla kyllin abstrakti, jotta se ei suotta kahlinnut itseään reaalimaailman rajoituksiin.

Vuosien myötä tiedostojakaan ei ollut enää pakko raahata roskakoriin. Ne pystyi halutessaan tuhoamaan myös näppäinkomennolla. Reaalimaailmaa seuraavana logiikkana Applen tiedostojenselaus perustui pitkään spatiaaliseen malliin, jossa yksi kansio saattoi olla auki vain yhdessä ikkunassa. Mac OS X:n myötä tästä viimein luovuttiin.

Ymmärtämisen helppous on yhä Applen virallinen perustelu suositukselle siirtomuotoisuuden suosimisesta.

When appropriate, add a realistic, physical dimension to your app. Sometimes, the more true to life your app looks and behaves, the easier it is for people to understand how it works and the more they enjoy using it. For example, people instantly know how to use the realistic address book that Contacts on iPad portrays.

iOS Human Interface Guidelines

Puolesta: kauniit asiat hivelevät sielua

Toinen perustelu visuaalisten efektien puolesta liittyy psykologiaan. Normanin klassikkoteos Emotional design opetti, että kauniit asiat tuntuvat rumia helpommilta käyttää. Käyttäjän kokemus tuotteesta sisältää eri tasoja, ja niistä alin elimellinen (visceral) taso on paljolti hallitsemattomissa. Ainakin Apple uskoo, että kauniit kuvat hivelevät tätä tasoa ja saavat ihmiset nauttimaan käytöstä enemmän kuin tylsemmällä visuaalisella toteutuksella.

Kuten Jobs sanoi aikoinaan Mac OS X:n Aqua-tyylisuunnasta: “One of the design goals was when you saw it you wanted to lick it”.

Tämä ei tarkoita, että sovellus ei voisi olla kaunis ilman kuorrutuksia. Minä pidän myös Windows 8:n pelkistetystä tyylistä. Olen samaa mieltä Sulopuiston jutussa siteeratun Sami Niemelän kanssa, että Modern UI:lle suunniteltaessa on helppoa erehtyä, sillä kiiltojen ja koristeiden puuttuessa puutteellista taittoa ei voi piilottaa tauhkan alle.

Sisällöltään rikkaat Windows 8 -sovellukset on helppo saada näyttämään kauniilta, mutta jos sisältö on luonteeltaan tylsempää, sovelluksesta on vaikeampaa tehdä houkuttelevan ja persoonallisen näköistä. Koska ihmiset ovat valmiita maksamaan oikeaa rahaa siitä, että saavat muistikirjasovellukseen erilaisen taustatekstuurin, jotain arvoa sillä täytyy olla.

Realistisesta toteutuksestaan tunnetun Paper-sovelluksen suunnittelija Andrew Allen on samoilla linjoilla Slatelle antamassaan kommentissa:

“When people talk about skeuomorphism, they’re often talking about functionality—maintaining ornaments of the past even though they no longer have function,” he says. “But that’s taking a very narrow view of design. They’re forgetting about the emotional impact, the higher-level needs that we satisfy through design. So for us, the idea of showing a journal satisfies emotional aspects you couldn’t through a Plus button. We wanted to bring back a journal with sequential pages—bring the user back to a familiar place.”

Paper-sovellus hyödyntää siirtomuotoisuutta nähdäkseni varsin esimerkillisellä annostelulla

Muuten, en tiedä, olenko yksin kantani kanssa, mutta Microsoft tuntuu vähän tekopyhältä puhuessaan tarkoituksenmukaisuuden olevan tyylisuuntansa keskiössä. Erotinviivojen ja -laatikoiden puuttuessa tyhjää tilaa päädytään käyttämään vastaavasti enemmän, joten informaation esitystapa ei ole välttämättä yhtään tehokkaampi kuin muilla alustoilla. Vastaavasti tekstikokojen suurta vaihtelua käytetään usein tuomaan ulkoasuun visuaalista vaihtelua sen sijaan että sillä korostettaisiin oleellisia asioita.

Daring Fireball -blogia pitävä John Gruber kirjoitti hiljattain oman analyysinsä siirtomuotoisuudesta. Hän nosti esiin iOS:llä viime aikoina nousseen pelkistystrendin, johon on alettu viitata paremman termin puutteessa sanalla flat, sillä varjoja on kiiltoja on karsittu Applen perinteisestä tyylistä. Apple itsekin vähensi mm. ActionSheet-komponenti nappien kiiltoefektiä iOS 6 -käyttöjärjestelmässä.

Yleensä analyyttinen Gruber tekee artikkelissaan hieman omituisen johtopäätöksen: siirtomuotoinen visuaalisesti kuorrutettu tyyli oli tarpeen vanhoilla heikompiresoluutioisilla näytöillä, mutta koska uudet tarkat näytöt ovat tarkkuudeltaan lähellä painojälkeä, myös visuaalisen designin on syytä seurata printtipuolen klassisempaa taittoa.

Tässä logiikassa on minusta kaksi ongelmaa:

• Painetulla ja digitaalisella käyttöliittymällä on erilaiset tarpeet. Painettujen julkaisujen vuorovaikutus rajoittuu yleensä sivujen kääntämiseen, kun taas digitaalisessa käyttöliittymässä visuaalisuuden täytyy auttaa käyttäjää ymmärtämään, mistä voi painaa ja mistä kuuluu pyyhkäistä. Niinpä samoja oppeja on turha soveltaa molemmilla alustoilla.
• Myös printissä näkee välillä mauttomia tekstuureita ja ylisuuria heittovarjoja. Viime aikoina on palattu pelkistetympään tyyliin, mutta takavuosina uusia efektejä tapasi nähdä lehdissä sitä mukaa, kun suunnittelijat päivittivät ohjelmistojaan.

Vastaan: liika on liikaa

Suotta ei reaalimaailman metaforien orjallisesta seuraamisesta ole varoitettu läpi vuosien käytettävyysalan kirjallisuudessa. Jesse James Garrett toteaa kirjassaan The elements of User Experience:

Basing our conceptual models on metaphors involving real-world analogs to system functions can be valuable, but it’s important not to take our metaphors too literally. The home page of the site for Southwest Airlines used to consist solely of a picture of a customer service desk, with a stack of brochures to one side, a telephone to the other side, and so on. For years, the site was held up as an example of a conceptual model gone too far—placing a reserva- tion may be analogous to making a phone call, but that doesn’t mean the reservation system should actually be represented by a telephone.

Southwest Airlinesin kotisivu vuodelta 1996 aikanaan muodikkasti reaalimaailmaa jäljitellen

Ongelma on systeemin sisäisen mallin ja ulkonäön välinen ristiriita. Kuten Norman määritteli 80-luvulla (Design of everyday things), käyttäjä luo käsityksensä systeemin toiminnasta käyttöliittymän perusteella. Jos käyttöliittymä ei ole linjassa systeemin sisäisen logiikan kanssa, käyttäjälle muodostuu erilainen mentaalinen malli järjestelmästä kuin mitä suunnittelijalla oli mielessään. Ennen pitkää tämä johtaa vaikeuksiin.

Esimerkkejä voi etsiä visuvelhojen Dribbble.com-palvelusta, jossa tunnutaan pahimmillaan kilpailtavan siitä, kuka kiillottaa hienoimmat hifinupit.

Varta vasten siirtomuotoisuudella herkuttelemaan keskittynyt skeu.it-sivusto on koonnut hyviä esimerkkejä huonosta harkinnasta.

Mitä tästä pitäisi ajatella?

Yhteenvetona siirtomuotoisuuden voisi jakaa kolmeen eri tasoon.

Taso 1: käyttöliittymämetafora, joka rampauttaa käytettävyyden

 Tämä on tuhoisin tapa soveltaa siirtomuotoisuutta. Ilmiötä tavattiin etenkin 90-luvun multimediarompuilla, pelien käyttöliittymissä ja uudelleen iPhonen ja kumppanien menestyksen myötä.

Applen surullisenkuuluisa Quicktime Player 4 tarjoaa tästä esimerkin. Kuva on lainattu Quicktime Player 4: käyttöliittymän maan rakoon hakkaavasta artikkelista.

Quicktime Playerin 4-versiossa äänenvoimakkuussäädin jäljitteli muovista pyörylää. Sitä oli niin hankala operoida, että Apple mahdollisti äänen säätämisen myös vieressä olevaa äänenvoimakkuusindikaattoria tökkimällä. Hyvin ei toiminut sekään.

Taso 2: harjaanjohtava käyttöliittymämetafora

 Tämä ei ole yhtä vakava ongelma kuin taso yksi, mutta kielii yleensä vähintään laiskasta ajattelusta. Applen iBooks piirtää lukunäkymään kauniin fyysisen kirjan. Kirja näyttää kuitenkin samalta riippumatta siitä, monennellako sivulla ollaan. Vastaavasti sisällysluettelo näytetään omalla sivullaan, mutta tätä sivua ei käännetä vaan vieritetään.

iBooksin jäljellä olevian sivujen määrä ei hupene, vaikka kuinka lukisi. Sisällysluettelo näyttää paperisivulta, mutta sitä selataan vierittämällä.

Vastaavasti iPadin kalenterisovellus on koristeltu repäisyjäljellä aivan kuin sivuja voisi repiä irti kalenterista. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Kun nappia painaa vaihtaakseen sivua, kalenterin lehti animoituu vertikaalisesti, kuten voisi realistisesti kuvitellakin. On vaikeampi arvata, että sivua voi kääntää myös pyyhkäisemällä, kunhan pyyhkäisee horisontaalisesti. Vertikaalinen pyyhkäisy on jo varattu näkymän vierittämiselle, joten sivun vaihtamisessa on jouduttu turvautumaan sivuttaispyyhkäisyysn. Ellei reaalimaailmaa olisi pakko kumartaa, myös siirtymäanimaatio olisi voitu pitää linjassa pyyhkäisysuunnan kanssa.

iPadin kalenteriohjelman repäisyjälki jäljittelee paperikalenteria ja antaa vihjeen, että kuusta toiseen liikuttaisiin pystysuunnassa. Pystysuunnan vieritys on kuitenkin varattu viikkonäkymässä tarvittavalle (paperin!) vieritykselle  ja seuraavaan kuukauteen liikutaan vaakapyyhkäisyllä. Tätä seuraa silti pystysuuntainen animaatio.

Taso 3: käyttöliittymä, jonka metafora on selkeä, mutta jossa on ei-toiminnallista koristetta

Tämä ei ole välttämättä ongelma – nämä ovat ennemmin makuasioita. Joskus pieni varjostus ja asiallinen liukuväri korostavat haluttua metaforaa ja tekevät sen helpommaksi ymmärtää – napit saavat affordanssinsa. Joskus grafiikat taas näyttävät hienoilta ja saavat käyttäjän hyvälle tuulelle.

On vaikea ymmärtää, miksi Applen Find my friends -sovellus on saanut kuorekseen juuri tällaisen nahkan. Ei järin tyylikästä, mutta tämä on makuasia.

Toisaalta joskus lopputulos näyttää kornilta kuralta. On muodikasta tuhahdella kaikille tekstuureille skeuomorfismin nimissä, mutta viime kädessä kyse on tyylisuunnista.

At this point, ‘skeuomorphic’ just means ‘UI design I don’t like’ in discussions and has ceased to be a useful term.

Sebastiaan de With Twitterissä

Lähetin Itellan palautekanavan kautta tiedoksi tiivistelmän kirjoitukseni sisällöstä ja linkin alkuperäiseen kirjoitukseen.

• Pakettien toimituksessa kuluu ylimääräinen päivä
• Lähetyksestä kerrotaan vain paperilapulla
• Lähetyksen noutaminen vaatii saapumisilmoituksen

Muutaman päivän kuluttua sain asiakasneuvojalta ystävällisen vastauksen:

Kiitos yhteydenotostasi, joka koski lähetysten toimitusta ja noutoa.

Ilmeisesti on kyse isokokoisesta kirjeestä eli maksikirjeestä ja sen noutamisesta. Kun maksikirje ei mahdu postilaatikkoon tai kirjeluukusta sisälle, toimitetaan lähetys vastaanottajan postitoimipaikkaan noudettavaksi ja vastaanottajalle jätetään lähtyksestä saapumisilmoitus.

Saapumisilmoituksessa ilmoitetaan aika, jolloin lähetys on varmasti ehditty toimittaa postitoimipaikkaan noudettavaksi. Viikonloppuisin lähetyksiä ei toimiteta postitoimipaikkoihin.

Maksikirjeissä ei ole seurantaa. Ne ainoastaan hyllyetään MX-alkuisella tunnuksella postitoimipaikkaan. Kyseinen tunnus on myös saapumisilmoituksessa. Tästä syystä voi lähetyksen ainoastaan noutaa saapumisilmoituksella. Koska lähetyksessä ei ole seurantaa, ei myöskään pystytä seuraamaan, onko lähetys noudettu vai ei, eikä toista saapumisilmoitusta lähetetä.

Saapumisilmoituksessa olevalla MX-alkuisella tunnuksella, voi tarkistaa, onko lähetys saapunut postitoimipaikkaan aikaisemmin kuin annettuna ajankohtana. Heti kun seurannassamme, www.posti.fi/lahetystenseuranta, näkyy merkintä “Lähetys on noudettavissa Postin noutopisteestä saapumisilmoituksella tai lähetystunnuksella”, voi lähetyksen noutaa. Maksikirjeistä ei näy muita merkintöjä seurannassamme.

Antamasi palaute on tärkeää toimintamme kehittämisen kannalta. Toivon, että voimme palvella sinua jatkossa entistä paremmin.

Oli kiinnostavaa kuulla, mistä on kyse. Tuntematta taustalla olevien järjestelmien monimutkaisuutta ja riippuvuuksia, mieleen tulee edelleen muutama parannus:

Voisiko ajatella, että maksikirjettä ei yritettäisi jakaa kotiin, jos on todennäköistä, ettei se mahdu luukusta läpi? Postilaatikkojen koko on kuitenkin Itellalla varsin hyvin tiedossa. Minulla ei ole keinoa tietää, milloin ulkomaalainen verkkokauppa päättää lähettää tilaukseni maksikirjeenä, mutta voisin mieluusti säätää Netpostissa, että älkää ikinä yrittäkö toimittaa maksikirjeitä kotiini.

Lähetyksen saapumisen päivän viivästys on vain pieni riesa, mutta lähetyksen katoaminen saapumisilmoituksen myötä on vakava ongelma. Eikö voisi kuvitella, että Itellan tietokannassa olisi tieto kaikista minulle matkalla olevista lähetyksistä ja niiden koodeista? Määrä on harvoin yksityishenkilöllä kovin suuri, joten tältä pohjalta kadonnut lähetys löytyisi postin hyllystä varsin nopeasti. Tunnistautuakseni voisin mieluusti  näyttää henkilöllisyystodistusta postivirkailijalle.

Jos maksikirjeistä ei ole seurannassa muuta tietoa kuin, että lähetys on noudettavissa, voisi verkkosivun käyttöliittymä silti olla parempi. Sen sijaan, että se sanoisi, että lähetystä ei löydy, se voisi kertoa asiakasneuvojen viestissään kertoman asian: syötetty MX-alkuinen koodi oli periaatteessa kelvollinen, mutta lähetys näkyy vasta kun se on noudettavissa. Näin käyttäjä tietäisi yrittää myöhemmin uudestaan eikä luovuttaisi suotta.

Fyysisen paperilapun ongelmastakin voitaisiin päästä eroon. Postinjakaja tuskin erityisesti nauttii täytellessään luukkuun mahtumattoman maksikirjeen saapumisilmoituskorttia rappukäytävässä. Pienemmällä vaivalla hän skannaisi puhelinsovelluksella paketin viivakoodin. Sovellus lähettäisi koodin Itellan järjestelmään, ja minulle voitaisiin lähettää suoraan puhelimeen tieto saapuneesta kirjeestä noutokoodeineen.

Sain tapauksen myötä oppia, että kyse on maksikirjeestä. Jos maksikirjeet poikkeavat käsittelyltään muista lähetyksistä, olisi varmaan hyödyksi pyrkiä jotenkin valistamaan paketteja vastaanottavia asiakkaita eri tuotetyypeistä. Edelleen olisi tärkeää saada tilauksen yhteydessä jonkinlainen läpinäkyvyys siitä, missä muodossa lähetys toimitetaan ja kuinka siihen saisi käyttöön seurantakoodin. Ymmärrän, että maailma on täynnä kauppoja, mutta luulisi, että edes Amazonin kaltaisten suurten tekijöiden kanssa tämän voisi saada toimiaan.

Valittajan osa on vaikea

Myönnän, että edellinen tekstini oli kirjoitettu hieman kärjistäen, jonkinnäköistä etäistä hauskuutta tavoitellen. Oli jälleen kiinnostavaa oppia, kuinka tällainen iloittelu saa ihmiset reagoimaan negatiivisesti. FB-keskusteluista poimittua:

Toi juttu oli ihan hanurista. Vaikka Itella onkin paska firma, niin ei sentään noin paska ole.

Kirjoittaja ei lopulta osannut mainita tekstissäni asiavirheitä (paitsi että puhuin maksikirjeen sijaan paketista).

Posti on oikeasti turhan hidas, mutta tuo blogaus on selkeästi EVO-osastoa.

Myönsin, että saapumisilmoituslappujen hukkaaminen oli minulta puhdasta evotusta (et vaan osaa), mutta muuten olisin kiinnostunut kuulemaan, kuinka olisin paremmin osaamalla selvinnyt paremmin. Eipä tiennyt kirjoittajakaan lopulta.

Valittaminen voi olla rasittavaa, mutta yritän itse valittaa rakentavasti ja parempaa kohti pyrkien. Valittamisesta valittaminen sitä vastoin on tuskin koskaan kenenkään kannalta tarpeen, mutta sitä tuntuu näkevän nykyään jopa puolella.

Muistuu mieleeni, kuinka reilu kymmenen vuotta sitten pohdiskelin, miksi kirjasto ei voisi ilmoittaa myöhästyneistä lainoista sähköisesti ja mahdollistaa saman tien kätevää uusimista. Mikä järki on odottaa siihen saakka, että lainat ovat myöhässä ja lähettää sen jälkeen maksullinen kirje? (Ellei sitten kirjaston tehtävä ole asiakkaiden palvelemisen sijaan maksimoida myöhästymismaksuista saatavaa tuottoa, mutta ei kai sentään.)

Keskustelin aiheesta verkossa, ja yllättävän moni tuntui olevan sitä mieltä, että jos ei ihminen itse osaa pitää päivämääristään huolta, niin aina voi olla lainaamatta. Aivan kuin olisi jokin palvelutaso, jota paremman haikaileminen tai koko asiasta puhuminen on aiheetonta itsekkyyttä.

Kirjasto on lähettänyt myöhästymismuistutukset sähköpostilla jo monta vuotta enkä ole kuullut kenenkään valittavan, että tämä on liian helppoa. Toivottavasti postikin saadaan joskus toimimaan paremmin kuvatussa tapauksessa ilman, että kukaan pahoittaa mieltään.

Kokonaan oma jatkopohdintansa on, kehittyykö kaikki lopulta liian helpoksi. Jos polttomottorin keksiminen sai ihmiset veltostumaan fyysisesti, veltostuttavatko liian älykkäät palvelut ihmiset lopulta henkisesti? Siinä missä nykyään on hyväksyttävää ottaa lähtökohdaksi, että laitteen tai palvelun käyttö suunnitellaan mahdollisimman helpoksi, kenties joskus joudutaan ottamaan oppia pelisuunnittelijoilta ja lisäämään kokonaisuuksiin sen verran haastetta, etteivät käyttäjien aivot vallan surkastu.

Edelleen lainan uusiminen on minusta turhan hankalaa: joudun klikkaamaan linkkiä, kirjautumaan kirjaston palveluun (jostain syystä selain ei osaa muistaa näitä tunnuksia enkä ala opetella kirjastokorttini numeroa ulkoa) ja siirtymään uusimissivulle, kun mieluummin vain vastaisin myöhästymisvaroitussähköpostiin jollain avainsanalla.

Testattu Philips HF3550 vaatii paikalleen kytketyn iPhonen toimiakseen. Liitin on vanhaa mallia.

Valo auttaa heräämään virkeämpänä

Tärkein kysymys on tietenkin, herääkö valon avulla virkeämpänä kuin ilman. Kyllä tuntuu heräävän. Sain silti karvaasti oppia, ettei valaisin ei ole syy jättää unia liian lyhyiksi. Lyhyidenkin unien jälkeen valaisimen avulla tuntuu heräävän virkeämpänä, mutta tunne on harhaa: ongelmaksi muodostuu, ettei herättyään jaksa nousta ylös.

Sarastusvalo vaikuttaa ohentavan unta onnistuneesti niin, että herääminen tuntuu tavanomaista kevyeämmältä. Pehmeät hälytysäänet periaatteessa tukeva tätä, mutta näihin liittyy ongelma. Valaisimen pehmeän rauhoittavat merenkohinat ja linnunlaulut auttavat ennemminkin nukahtamaan uudestaan kuin pääsemään hereille.

Mukana tulevien äänien sijaan herätykseen voi käyttää myös puhelimelle tallennettua musiikkia. Jos säätämisintoa riittää, voi käyttää Philpsin sovellusta ainoastaan valon ohjaamiseen ja hoitaa herätyksen vaikka tyylikkäästi Rise-sovelluksella.

Hälytyksen saa vaimennettua kätevästi napauttamalla valaisimen etuosaa, mutta en ole vielä täysin omaksunut tätä. Kun herätysmusiikkini raikaa aamulla, säikähdän aina, että se kuuluu naapuriin ja alan paniikissa repiä puhelinta irti jalustasta äänen vaimentaakseni. No, ainakin se auttaa heräämään.

On hivenen ironista, että vaikka valaisin ei osaa toimia ilman puhelinta, sovellus vastaavasti herättää aamulla myös ilman valaisinta. Eräänä aamuna tavallista aiemmin herättyäni kävelin jo töihin kuulokkeet korvilla, kun puhelimesta alkoi yhtäkkiä kuulua linnunlaulua.

Nukahtaminen sujuu paremmin ilman valoa

Kirjoitin jo edellisessä kirjoituksessa, että en kokenut hyötyä valaisimen tarjoamasta mahdollisuudesta soittaa rentoutumista helpottavaa taustaääntä ennen nukahtamista. Pidemmän käytön myötä en ole kokenut hyödylliseksi myöskään nukahtamista edeltävää valon palamista.

Voi olla, etten osaa käyttää valaisinta oikein, mutta en ole keksinyt, kuinka saisin valon sammutettua haluamaani aikaan niin, ettei aamun herätys samalla peruuntuisi. Näyttäisi, ettei nukahdusvaloa saa kytkettyä kokonaan pois päältä, vaan minimiaika on viisi minuuttia siitä, kun olen kertonut sovellukselle, että haluan käydä nukkumaan.

Onneksi kirkkauden voi sentään säätää minimiin, mutta mieluummin sammuttaisin koko valon.

Toimii hyvin lukuvalona

Jos unohtaa herätysominaisuudet kokonaan, valaisinta käyttää mielellään yöpöydällään. Pidän valon värisävystä, ja olen alkanut käyttää sitä lukuvalona varsinaisen yövalaisimeni sijaan.

Suurin hankaluus on virtanapin löytäminen käsikopelolla. Se sijaitsee kirkkauspainikkeiden välissä ja erottuu rungosta varsin huonosti. Valaisimen ollessa pois päältä kirkkauspainikkeiden painaminen ei saa aikaan vahinkoa, mutta siitä huolimatta moinen etsiminen tuntuu turhalta. Virtapainikkeen olisi varmasti voinut muotoilla paremminkin.

Sovellus ei säväytä, mutta siihen tottuu

Edellisessä tekstissäni kuvasin hankaluuksiani sovelluksen parissa. Ensin valaisin ei suostunut tunnistamaan puhelintani lainkaan. Lopulta herätys jäi aamulla väliin, sillä olin asettanut sovelluksen nukkumaan väärällä tavalla.

Jottei totuus unohtuisi, yksinkertaisimmillaan sovelluksen käyttö käy näin:

1. Aseta puhelin telineeseen. Sovellus käynnistyy ja kysyy, haluatko mennä nukkumaan. Paina OK.
2. Aamulla valaisin syttyy ja toistaa ääntä. Vaimenna hälytys sovelluksesta. Halutessasi anna arvosana, kuinka hyvin nukuit, miten helposti heräsit ja kirjoita kommentteja, jos siltä tuntuu. (Kysely on myös kytkettävissä pois.)

Herätyksiä voi tallentaa useampia

Pakollisessa iPhone-yhteydessä on ongelmansa, mutta sen potentiaalinen hyöty on, että perinteisillä nupeilla ja napeilla tehtävät valinnat voidaan toteuttaa kosketusnäytöllä paljon kätevämmin. Sovelluksen tarkempi analyysi osoittaa, ettei tästä ole oikein osattu ottaa hyötyä irti. Esimerkiksi herätysajan säätäminen on tarpeettoman hankalaa:

1. Paina muokkaa
2. Valitse muokattava herätys
3. Valitse aika rullasta (tämä on onneksi suoraan näkyvissä)
4. Paina OK
5. Paina Ok poistuaksesi muokkaustilasta (Kyllä, se kirjoitetaan välillä OK, välillä Ok)

Ensimmäinen muokkaa-painallus toimii kuin iOS:n omassa herätyskellossa ja on minusta huono ratkaisu sielläkin. Jokaisessa herätyksessä voisi olla oma muokkaa-nappinsa, jolla pääsisi suoraan tekemään muutoksia. Myös viimeinen OK-painallus muokkaustilasta poistumiseksi tuntuu tarpeettomalta. Sellaista ei iOS:n herätyskellossa sentään ole.

Herätysäänen muokkaaminen on vielä hurjempi prosessi:

1. Paina muokkaa
2. Valitse muokattava herätys
3. Valitse listasta Ääni
4. Valitse avautuvan näkymän listasta uudelleen Ääni
5. Valitse avautuvasta luiskasta joko Luonnolliset äänet tai iPod kirjasto
6. Valitse haluttu ääni tai kappale(et)
7. Paina takaisin-nuolta (Tässä näkymässä ei ole OK-nappia, kuten muualla)
8. Paina OK-painiketta (Näytön oikeassa laidassa. Äsken painetun vasemman laidan nuolinapin paikalla on X-nappi, joka peruuttaa muutokset.)
9. Paina Ok-painiketta (Näytön vasemmassa laidassa)

Etenkin kohdan 8 puolenvaihto ja muutokset tuhoava peruuta-nappi on ikävä veto. Sattui myös niin, että valittu ääneni oli ensin linnunlaulu, ja herätykseni yhteydessä näkyi lintusymboli. Kävin muuttamassa äänen meren pauhuksi, mutta päänäkymässä näkyi edelleen lintu. Ihmettelin, olinko kuitenkin epäonnistunut valinnassani, kunnes ymmärsin, että lintusymboli viittaa kaikkiin luonnollisiin ääniin.

Yksi sovelluksen vahvuus pelkkään valaisimeen verrattuna on mahdollisuus unitilastoihin. En tohdi näyttää omia graafejani tässä, mutta kenties niistä pidemmän päälle voi havaita kiinnostavia trendejä. Toivottavasti sovellus tarjoaisi tulevaisuudessa paremmin työkaluja analysointiin. Jo yksinkertaiset keskiarvolukemat voisivat olla valaisevia.

Ikävä puoli on, ettei virhemerkintöjä ole mahdollista poistaa. Hälytyksen toimivuutta testatessani tulin luoneeksi useita muutaman minuutin unia, jotka nyt näkyvät historiassani ikuisesti. Ikuisuudesta puheen ollen, en ole tarkistanut synkronoidaanko tietoja iCloudin avulla vai katoavatko ne peruuttamattomasti, jos sovelluksen poistaa.

Yksittäisen yön tietoihin luulisi kuuluvan unen arvioitu kesto, mutta sellaista ei tarjota lainkaan. Epäselvä Tuntia pimeää -lukema on, mutta sekin on jostain syystä nolla.

Nukkumisestaan saa myös tilastoja. Unien kesto vain ei näy missään.

Sisarmallit toimivat ilman iPhonea

Edellisessä kirjoituksessa esiin nousseesta iPhone-riippuvuudesta huolestuneille tiedoksi, että valaisimesta on olemassa myös itsenäiset ilman puhelinta toimivat mallit. HF3510 ja HF3520 sisältävät iPhone-yhteyden sijaan radion.

Erot ovat pieniä. Halvimmassa mallissa valon väri ei taitu punaisen kautta auringonnousia simuloiden. Lisäksi näyttäisi, että  markkinamiehet ovat keksineet rajoittaa halvemman mallin soittoäänet kolmeen ja tallennettavat hälytysajat yhteen. Kallimmassa mallissa ääniä on viisi ja hälytyksiä voi tallentaa kaksi. Testatussa iPhone-yhteensopivassa HF3550-mallissa taas ääniä on peräti 8 ja hälytyksiä voi asettaa muistiin 10 erilaista.

Toimiva valaisin, lisäviritysten hyöty ylittää vaivoin riesan

Merkittävin oppi valaisimen pidemmästä testauksesta on, että se toimii. Sen avulla herää miellyttävästi ja tavanomaista kevyemmän tuntuisesti. Päivittäisessä käytössä iPhone-sovellus ei muodostu ongelmaksi, mutta sen lisäarvo on kyseenalainen. Usein muutettavien asetusten säätäminen ei ole erityisen kätevää eikä analyysiominaisuus ole järin hyödyllinen. Toisaalta iPhone-riippuvuuden myötä itse valaisin muuttuu hyödyttömäksi siitä hetkestä asti, kun omistaja päättää vaihtaa puhelintaan.

Tämän tyyppisen valaisimen odottaisi kestävän helposti viisi vuotta. Ensimmäinen iPhone julkaistiin viisi vuotta sitten. Kuka kuvittelee tietävänsä, millainen iPhone on viiden vuoden kuluttua? Selvää on jo, ettei valaisimen liitäntä ole enää yhteensopiva tällä hetkellä myytävien iPhonejen kanssa.

Koska itse valaisin toimii hyvin ja näyttääkin hienolta, suosittelisin jompaa kumpaa ilman iPhone-yhteyttä toimivaa edullisempaa mallia.

Vielä heräämisestä kiinnostuneille tiedoksi, että Philipsin 30 erilaista herätystä käsittänyt koe on sittemmin päättynyt, ja kaikki videot ovat nyt katsottavissa.

Lopullinen arvio:

+ Valo tekee heräämisestä miellyttävämpää
+ Hieno muotoilu, laadukas toteutus
+ Kaunis valonkajo
– Virtanappia on vaikea löytää käsikopelolla
– Yhteistyö sovelluksen kanssa kangertelee
– Ei toimi ilman puhelinta

Herätysominaisuus vaatii iPhonen

Laitteen pääasiallinen tarkoitus on herättää miellyttävästi nousevaa aurinkoa simuloivan vähä vähältä kirkastuvan valon avulla. Näinä pimeinä aikoina kaikki heräämistä helpottava tuleekin tarpeeseen. Erityistä testaamassani mallissa on mukana tuleva iPhone-telakka. Lampun säädöt tehdään iPhonen avulla, minkä pitäisi periaatteessa tehdä hälytyksen ajastamisesta kätevämpää kuin mihin perinteiselle painonappiviidakolla on totuttu.

Veistoksellinen ja elegantti

Philipsin laatikot eivät poikkea kilpailijoiden laatikoista: kuvia ja tekstiä on paljon, ja vaikutelma on hieman rauhaton. Pakkauksen avaaminen on yllätyksetön kokemus: laite on kääritty suojaavaan sellofaanipussukkaan.

Materiaali on samanlaista, jota Apple käytti pakkauksissaan kymmenen vuotta sitten. Tarkemmin katsottuna esiin kuoriutuva laitekin muistuttaa takavuosien Apple-tuotetta. Nykyisiä metallisia näppäimistöä edeltävä malli yhdisti samaan tapaan valkoista ja läpikuultavaa muovia.

Lopputulos on oikein onnistunut. Harva kirkasvalolaite on muotoilultaan erityisen miellyttävä, mutta tämä laite tuntuu uskottavalta. Suippeneva muoto tuo mieleen Philipsin ensimmäiset sähköparranajokoneet vuosikymmenten takaa. Tuntuma on jämäkkä ja laite painaa kylliksi tuntuakseen laadukkaalta.

Myös taustapuoli on viimeistelty

Valitettavan särön laadukkaaseen tuntumaan tekevät valaisimen ylälaidan painikkeet. Niiden tuntuma on hieman lepsu.

Äänenvoimakkutta ja lampun kirkkautta säädetään fyysisillä painikkeilla

Käyttöönotto

Lähdin ottamaan laitetta käyttöön ilman ohjeita. Saatuani kaapelit kytkettyä kello näytti aikaa 00:00. Missään ei ollut nappeja kellonajan asettamiseksi.

Voisiko laite olla niin fiksu, että ottaisi ajan suoraan iPhonesta?

Kytkin iPhonen paikoilleen telineeseen, mutta mitään ei tapahtunut. Päätin luntata ohjeista. Niissä ei kerrottu suoraan, kuinka aika asetetaan, mutta kehotettiin asentamaan valaisinta ohjaava sovellus.

Asensin sovelluksen, mutten silti päässyt puusta pitkään. iPhone herjasi, ettei tätä lisälaitetta ole tarkoitettu tälle puhelimelle, vaikka iPhone 4:n piti periaatteessa olla tuettu. Selasin sovelluksen ohjeosiota. Siellä kerrottiin tarkasti eri herätystilojen valinnasta ja muistettiin mainita, että tuote on kliinisesti testattu, mutta ei kerrottu, kuinka se on tarkoitus saada aikaan.

Sovellus väitti, ettei valaisinta tuettaisi

Jokusen minuutin eestaas sählättyäni huomasin, että kello oli kuin olikin ajastanut itsensä. En tarkkaan osaa sanoa, mitä tapahtui, mutta ilmeisesti se tarvitsi vähän kärsivälllisyyttä.

Sovelluksen ensivaikutelma

Laitetta ohjaava sovellus tuntuu päällisin puolin laadukkaalta. Sen avulla voi asettaa toistuvia herätyksiä, määrittää valon himmenemään nukkumaan mentäessä ja seurata unirytmiään.

Herätyksiä voi tallentaa useampia

Philipsin ajatus siirtää laitteen hallinta käyttöliittymältään ilmaisuvoimaiseen iPhoneen on viisas ajatus. Samalla lähestymistavallahan Apple sai aikoinaan pidettyä iPodin yksinkertaisena. Säätämistä vaativat asiat hoidettiin tietokoneen iTunesilla.

Kirjoitin aiemmin, että jos iPhonen herätyskellossa asetaa herätyksen toistumaan maanantaisin, tiistaisin, keskiviikkoisin, torstaisin ja perjantaisin, valikossa tämä tulkitaan muotoon arkipäivisin. Philipsin sovellus toimii samoin – yksityiskohtia on huomioitu.

Mukavana ominaisuutena sovellus käynnistyy automaattisesti, kun puhelimen kytkee kiinni jalustaan.

Kokeilin vaihtaa puhelimeni kielen suomeksi ja sain huomata, että sovellus on myös suomennettu. Osa teksteistä menee kyllä vähän rujosti yli niille varatusta tilasta. Yllättäen myöskään ajan esitystä ei ole lokalisoitu, vaan sen joutuu valitsemaan AM/PM-periaatteella.

Kaikki suomenkieliset tekstit eivät mahdu paikoilleen

Kuinka se toimii?

Varsinaisessa käytössä puhelinsovellus osoittautui hieman hämmentäväksi. Nuku hyvin! -näkymä tuntuu pomppivan esiin itsestään, kun yritän liikkua sovelluksessa. Se ilmeisesti reagoi puhelimen kiinnittämiseen jalustaan. Jalusta on muotoiltu niin, että jos puhelinta yrittää käyttää irrottamatta sitä jalustasta, yhteys katkeaa ja yhdistyy toistuvasti, jolloin näkymä hyppää esiin.

Nuku hyvin! -näkymä hyppii itsekseen esiin

Kokeilin ensimmäisenä iltana nukutustoimintoa, joka himmentää valon kirkkauta pikkuhiljaa ja soittaa haluttaessa rauhoittavia ääniä taustalla. Kaiutin tuntui hieman liian muoviselta toistamaan meren pauhua miellyttävästi. En hirveästi innostunut ominaisuudesta, joten kytkin sen pois päältä. Aamulla saisin kokea, kuinka herätys toimii.

Kaiutin on takapuolella

Mielessä kävi, pitäisikö varmuuden vuoksi ajastaa puhelimen oma herätyskello siltä varalta, etten heräisi, mutta annoin olla. Applen tapaan Philipsin kello ei kerro, kuinka monta tuntia asetettuun herätykseen on jäljellä. Nokian ja monien muiden suosima ratkaisu voi tuntua julmalta, jos unet tahtovat jäädä lyhyiksi, mutta tykkään siitä silti. Se auttaa hahmottamaan, paljonko oikeasti ehtii nukkua ja pienentää todennäköisyyttä, että herätyksen asettaa esimerkiksi väärälle päivälle.

Yön pimeydessä panin tyytyväisenä merkille, että kellonajan näkee lukea mukavasti, mutta valaisimen näyttö ei silti ole niin kirkas, että se häiritsisi.

Näytön kirkkaus ei häiritse yöllä

Aamun tullen heräsin ilman kelloa – tuntia myöhemmin kuin olin aikoinut. Sen paremmin valo kuin äänimerkki ei ollut koskaan käynnistynyt.

Olen vuosien varrella viritellyt monenlaisia herätyskelloja ja tottunut pelkäämään, mitä jos ne eivät sittenkään toimi. Olen tuskaillut epämääräisten mekaanisten herätyskellojen kanssa – sellaisten, joissa on erillinen epätarkka herätysaikaviisari. Olen ajastanut tietokoneen heräämään ja soittamaan musiikkia niin AppleScriptillä kuin erilaisilla tarkoitusta varten tehdyillä ohjelmilla, ja aina välillä jokin on mennyt pieleen. Olen käyttänyt lukuisia erilaisia puhelimia ja pohtinut, herättääkö puhelin, jos sen soittoäänet on muuten vaimennettu. Useampaan kertaan olen neuroottisesti tarkistanut, että herätys on tosiaan osunut huomiselle eikä ensi viikolle.

Harva asia on rasittavampi kuin herätyskello, johon ei voi luottaa. Taasko olin saanut sellaisen käsiini?

Seuraavana iltana tutkin asiaa tarkemmin. Kävi ilmi, että herätys aktivoituu vain, jos edellisenä iltana on asettanut itsensä nukkumaan sovelluksen kautta. Koska olin keskeyttänyt nukutustoiminnon, olin samalla peruuttanut herätyksen.

Tämä lienee syy, miksi sovellus niin innokkaasti pomputtaa esille nukutusnäkymää. Periaatteessa hälytyksen ajastaminen käy yksinkertaisesti asettamalla puhelin telineeseen ja painamalla ilmestyvästä näytöstä Aloita. Helppoa nyt kun sen osaa.

Herätys!

Pääsin testaamaan herätystä viikonloppuna, joten tulokset eivät ole täysin vertailukelpoisia. Unirytmini on sikäli sekaisin, että tapaan maksella velkojani nukkumalla liikaa viikonloppuisin. Lampun punertava kajo on kaunis katsella. Oletusäänenä ollut linnunlaulu ei ollut täysin makuuni. Torkkukytkimen saa aktivoitua petollisen helposti valaisimen etureunaa tökkäämällä.

Hälytys katkaistaan iPhone avulla. Hälytys ei toimi ilman puhelinta, joten yksinkertainen keino katkaista hälytys on repiä puhelin irti telineestään. Valitettavasti teline on sen verran kevyt ja perinteisen mallinen iPhone-liitin niin tiukka, että tähän tarvitaan käytännössä kaksi kättä.

iPhone-jalusta on nätti, mutta vähän hankala

Alustava yhteenveto

Ensivaikutelmaltaan Philips HF3550 on lupaava tuote. Se on muotoilultaan kaunis ja toteutukseltaan laadukas. Jos siitä on apua heräämiseen, se on hintansa väärti. Jos se taas jää vain kauniiksi yöpöytävalaisimeksi, reilun 150 euron hintaa voi pitää suolaisena.

iPhonen hyödyntäminen asetusten säätämiseen on hyvä idea, mutta toteutuksessa on vielä parantamisen varaa. Toimivuutta voidaan tietty parantaa ohjelmistopäivityksillä, mutta hankalimmasta riippuvuudestan tuskin päästään eroon: puhelimen on pakko olla kiinni telineessä, jotta laite toimii. Ei ole suuri vaiva tökätä puhelinta kiinni telineeseen, mutta vaiva yhtä kaikki.

Lisäksi tästä tulee ongelmia, jos on tottunut käyttämään puhelintaan vaikka auttamaan nukahtamisessa, seuraamaan unen laatua tai kaukosäätämään sänkyään. Ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita ohjaamaan herätyslamppuaan puhelimella, käyttävät todennäköisemmin puhelintaan myös muihin outoihin juttuihin.

Amazonin keskusteluissa nousi esiin ongelma: kesti aikansa ennen kuin sovellus alkoi tukea iOS 6 -käyttöjärjestelmää. Ei ole mukavaa odotella sovelluspäivitystä käyttökelvottomaksi muuttuneen kallliin valaisimen kanssa.

Palaan tarkempiin kokemuksiin nähtyäni, kuinka valaisin toimii arkisessa käytössä. Sitä odotellessaan voi tutustua Philipsin kokeeseen, jossa testihenkilön heräämisiä seurataan 30 päivän ajan.

+ Kiinnostava ja mahdollisesti hyödyllinen konsepti
+ Hieno muotoilu, laadukas toteutus
– Kangerteleva yhteistyö sovelluksen kanssa
– Ei toimi ilman puhelinta

Jollan virallinen esittelyvideo on värikäs, mutta luonteeltaan kovin tiiserimäinen. Ero Applen PR-videoihin on selvä. Applella on valkoinen tausta, tuote on keskiössä ja käyttäjällä selkeä tavoite, johon ollaan pyrkimässä. Katsojalle ei jää epäselväksi, mitä videossa tapahtuu.

Jollalla taas läpikuultavat näyttökalvot liukuvat toistensa lomitse ja taustalla vaihtuvat värikkäät kuvat. Tulee vähän tunne, että käyttöliittymä on yritetty väkisin tuunata videota varten näyttämään kiinnostavammalta kuin se onkaan. Toki tämä on helppo ymmärtää markkinointivideossa, jonka tehtävä on vaikuttaa myyvältä. Yllättävämpää on, ettei käyttöliittymästä ole tuotettu sen laadukkaampia esittelyvideoita, vaan ollaan tärisevien messuvideoiden varassa.

Kuvakaappaukset suttuisista videoista ovat sen verran töhryisiä, että en nyt sisällyttänyt niitä tekstiin.

• Lyhempi video englanniksi
• Pidempi video suomeksi

Ensivaikutelma

Olen samoilla linjoilla Twitter-kommentaattorien kanssa: visuaalinen ulkoasu on vähän persoonaton. Ensimmäinen ajatus on Android-skini muiden joukossa. No, ilmettä on helppo iteroida. Interaktiomielessä käyttöliittymässä esitellään onneksi kiinnostavia uusia ideoita.

Jolla seuraa Windows Phonen linjaa kätkeä informaatiota, jotta näkymät pysyisivät rauhallisina. Periaate on sinänsä hyvä, mutta liioiteltuna se tuntuu häiritsevältä. Lukitusnäkymässä ei esimerkiksi näy sen paremmin päivämäärää, akun tilaa kuin kentän voimakkuuttakaan. Olenko ihan outo, kun tapaan näitä kyllä vilkuilla? Päivämäärän saa näkyviin vetämällä näyttöä alaspäin. Akun tilan ja kentän voimakkuuden taas löytää vetämällä näyttöä ylös.

Varsin tarpeeton operaattorin nimi sitä vastoin on ilmeisesti näkyvillä koko ajan. En julkaistuista videoista täysin ymmärrä, kuinka notifikaatiot oikeasti näytetään lukitusnäytöllä.

Samaan tapaan kotinäkymästä on piilotettu kello, akun tila ja kentän voimakkuus. iPhonella ne ovat aina näkyvissä ja vievät korkeussuuntaita tilaa vain 20 pikseliä – ja ovat nähdäkseni harvinaisen hyödyllisesti käytettyjä pikseleitä. Sovelluskohtaisesti ne voidaan tietty kätkeä tarpeen mukaan (tällöinkin ihmettelen, mikseivät tiedot tule näkyviin notifikaationäkymään vaan sovelluksesta joutuu poistumaan nähdääkseen akun tilanteen).

En malta olla mainitsematta, että minulla pistää silmään, kun ylisuuria tekstikokoja käytetään ikään kuin käyttöliittymä-chromen roolissa. Esimerkkinä mediasoittimen kappalelistalla suurimmalla on merkitty kappaleen kesto. Ennen vanhaan isolla laitettiin se mikä on tärkeää, mutta nykyään tärkeintä on luoda fonttikokojen kontrastilla visuaalista ilmettä. Apple ei ole laittanut kappalelistaan kestoa näkyviin lainkaan, mutta on vastaavasti saanut mahtumaan mukaan levyn nimen.

Kaksiosainen kotinäkymä

Pyyhkäisyjen käyttö N9:n tapaan vaikuttaa toimivan siinä missä siinäkin. On yllättävää, ettei Nokia ole sen enempää suojannut pyyhkäisyvetoista käyttöliittymäkonseptia, jos miettii, kuinka voimakkaasti Swipe-sanaa puskettiin N9:n julkaisun aikaan ja kuinka Marko Ahtisaari hehkutti, että se on ainoa oikea tapa toteuttaa moniajo. (Nykyäänhän Windows Phonella kävellään olohuoneesta keittiöön eteisen kautta, kuten Ahtisaari irvaili iPhonea.)

Kotinäkymä on yhdistetty moniajonäkymä ja sovellusten käynnistin. N9:ssä käynnissä oleville ohjelmille oli tarvittaessa enemmän tilaa ja niitä näytettiin 9 kerralla. Videoissa ei näy, kuinka näkymä käyttäytyy, kun avonaisia sovelluksia on yli neljä.

Puhelinvertailu-sivuston videossa asiaa kysytään suoraan (3:15) ja Jaakko Roppola vastaa hieman kierrellen, että näkymästä ei ole haluttu tehdä vieritettävää vaan vähiten käytetyt sovellukset yksinkertaisesti piilotetaan. Tämä tuntuu äkkiseltään hämmentävältä.

Moniajonäkymässä sovelluksen kantta pohjassa pitämällä aukeaa oma näkymänsä, josta sovelluksia sammutetaan. Tässä näkymässä näkyvät ilmeisesti kaikki käynnissä olevat sovellukset. (4:20)

N9:stä poiketen kotinäkymiä on vain kaksi. Notifikaatioille omistettu kolmas kotinäkymä puuttuu kokonaan. Haastattelussa Roppolan vastaus tähänkin on hieman epämääräinen (7:40). Keskitetty notifikaatioalue on koettu tarpeettomaksi, sillä jos viesti saapuu puhelimen ollessa taskussa, notifikaatio lisätään lukitusnäkymään ja jos taas viesti saapuu puhelinta käytettäessä, se voidaan avata suoraan.

Ajan ennen iOS 5:ttä muistavat tietävät, että on hyvin rasittavaa, että tekstiviesti avataan suoraan näytölle sillä hetkellä, kun huomio on jossain muualla. Notifikaatioalueiden tarkoitus on, että käyttäjä saa itse päättää, koska huomioi ne. Voi tietty olla, että lukitusnäytölle on tarkoitus päästä kätevästi ja notifikaatiot säilyvät siellä, jolloin erilliselle näytölle ei ole tarvetta.

Äkkiseltään mietityttää, kuinka lukitusnäyttö käyttäytyy notifikaatiomäärän kasvaessa, kun pystysuuntainen vierittäminen on pois laskuista, sillä se on varattu näkymästä pois pääsemiseen.

Kommenteissa moniajonäkymän on mainittu toimivan samaan tapaan kuin Blackberry 10 -käyttöjärjestelmässä, ja väite näyttäisi pitävän suurilta osin paikkansa. Tämä ei sinänsä yllätä, sillä uusi Blackberry tuntuu mallintaneen kotinäkymälogiikkansa pitkälti N9:n pohjalta. Siinä on oma sovelluslistansa, moniajonäkymänsä sekä notifikaatiovirtansa – vieretysten kuten N9:ssä.

Jollassa lukitusnäkymä sekä kaksi kotinäkymää on sijoiteltu allekkain. Tämä aiheuttaa omat rajoituksensa, mutta kenties myös apua aiemmin pohtimaani N9:n ongelmaan. Jos käyttäjä pyyhkäisee vahingossa liian reunasta vaikkapa vasemmalta oikealle ja siirtyy kotinäkymään, voi olla vaikeaa siirtyä takaisin. Pyyhkäisy oikealta vasemmalle ei vie käyttäjää takaisin, vaan siirtyy eri kotinäkymien välillä. Oikea ratkaisu on pyyhkäistä itsestä moniajonäkymään ja löytää sieltä äskeinen sovellus.

Sailfishissä palataan ilmeisesti aina moniajonäkymään, joten eksyminen on vaikeampaa. Lisäksi tätä näkymää voi pyyhkiä vain pystysyynnassa.

Vaikka kotinäkymää vieritetään pystysuunnassa, vieritys on N9:stä poiketen sivutettu. Se helpottaa sovellusten löytämistä sijainnin perusteella iOS:n tapaan.

Pyyhkimään

Pyyhkäisyt ovat Sailfishissä kaikkiaan ahkerassa käytössä. Myös paluu hierarkian edelliselle tasolle tapahtuu pyyhkäisemällä, mutta tällöin pyyhkäisy ei saa alkaa aivan näytön reunasta. Elepohjaisuudella pyritään välttämään turhia nappuloita, mutta eleissä on hankaluutena, että ne ovat hankalampia oppia ja muistaa kuin näkyvät napit.

Paluueleen ongelma on myös, että se rajoittaa vuorovaikutuksen suunnittelua. Usein on luontevaa, että pyyhkäisyllä ei liikutakaan hierarkiatasolta toiselle vaan pysytään saman tason sisällä – siirrytään esimerkiksi uutisartikkelista toiseen. En tiedä, kuinka vapaasti Sailfish antaa näitä hallita, mutta käyttäjäparat ainakin saa äkkiä sekaisin käyttämällä samoja pyyhkäisyjä eri tarkoituksiin.

Uusia konsepteja

Taustalle oleville sovelluksille voi antaa komentoja suoraan moniajonäkymästä sovelluksen kuvaa pyyhkäisemällä. Tämä on nokkela ajatus ja tuntuu luontevalta esimerkin musiikkisoittimessa. Aivan hypetyksen veroisesta mullistuksesta ei silti nähtyjen demojen perusteella ole kyse. Myös muissa mobiilikäyttöjärjestelmissä on kätevät oikotiet hallita nopeasti musiikkisoitinta, eikä muita luontevia käyttökohteita ominaisuudelle oikein esitelty.

Esimerkiksi iOS:n soitinratkaisun hyvä puoli on, että se toimii aina samalla tavalla. Sailfishillä musiikkisoittimen kansi saattaa olla eri paikassa sen mukaan, kuinka monta kertaa käyttäjä on vaihtanut sovellusta sen käytön jälkeen. Mikä pahinta, aina se ei välttämättä edes mahdu näkyviin moniajonäkymään, jos musiikkiohjelmassa ei ole hetkeen käyty.

Toistettavuus on usein oleellisempaa kuin tarkka painallusten määrä. Huomaan avaavani kameran nykyään iPhonella yleensä lukitsemalla ensin näytön ja pyyhkäisemällä sitten ylöspäin sen sijaan, että etsisin kameran kotinäkymästä.

Mietin ensin, että moniajonäkymän sovellusten kannet olisivat nokkela tapa tuoda mukaan Android-henkinen widget-tuki kotinäkymään, mutta aloin pohtia, onko sittenkään järkevä oletus, että widgetit ovat sidoksissa siihen, missä järjestyksessä sovelluksia on käytetty. Tämä johtaa turhaan etsimiseen, ja voi hyvinkin olla niin, että jokin ohjelma on hyödyllinen minikokoisena, mutta sitä ei ole juuri koskaan syytä avata suureksi ja päinvastoin.

Toinen pyyhkäisyjä hyödyntävä vuorovaikutusmalli on vetämällä käytettävä valikko. iOS 6:n myötä Apple viimein virallisti, että näkymän pyyhkäisy alaspäin päivittää näkymän. Tämä Tweetie-sovelluksen lanseeraama ja Twitterin patentoima ele on luonteva: jos listan uusin sisältö on ylhäällä ja päädytään listan loppuun, on loogista yrittää etsiä vielä uudempaa sisältöä eli päivittää lista.

Sailfishin toteutuksessa semantiikka on unohdettu, mutta on keksitty hyödyntää havaintoa, että näkymää vetämällä ja irti päästämällä voidaan valita kohteita vaivattomammin kuin avaamalla valikko ensin napista ja painamalla sitten erikseen haluttua valintaa. Toki tämä vaatii, että kohteiden määrä on vähäinen, sillä kovin pitkää matkaa ei ole mukavaa vetää yhtäjaksoisesti sormea nostamatta. Löydettävyys ja vahinkovalinnat saattavat myöt nousta ongelmaksi, mutta uskoisin, että vastaavia valikoita nähdään pian muillakin alustoilla.

Jollain tapaa tuosta tulee mieleen vanhan hyvän ajan Mac-käyttöjärjestelmän pudotusvalikot, jotka pysyivät auki vain pitämällä hiiren painiketta pohjassa valikkoa käytettäessä. Mac OS 8:n myötä Apple taipui tukemaan Windows-tyylistä toteutusta, jossa valikko pysyy auki, vaikka napista hellittäisikin.

Listojen vetämiseen liittyy myös temppu, jolla listan lopussa pompauttamalla pääsee hyppäämään listan alkuun. Tämä on hyödyllinen ja hauskasti toteutettu toiminto. Ongelma on vain, että se vaikutti videon perusteella toimivan vain listan lopussa. iOS:llä listan yläosaan pääsee koskettamalla näytön ylälaidan tilapalkkia myös keskellä listaa oltaessa. Tämä onkin yksi ensimmäisiä ominaisuuksia, joita tapaan kaivata Androidia käyttäessäni.

Yksi paikka, jossa demovideossa käytettiin uutta vetovalikkoa, oli Ambient-valinnan kytkeminen päälle. Se mukauttaa käyttöliittymän värit sointumaan valittuun taustakuvaan. Näppärää, mutta herää kysymys, paljonko tästä on iloa varsinaisia sovelluksia käytettäessä. Windows Phonessa on nähty, etteivät sovellusten tuottajat halua, että brändimanuaalin perusteella vaivoin laadittu visuaalinen ilme muuttuu käyttäjän tehostevärien myötä riitasointuiseksi. Vastaavan hankaluuden luulisi tulevan vastaan myös Sailfishillä.

Pakettien toimituksessa kuluu ylimääräinen päivä

Pakettini oli lähettäjän mukaan määrä saapua eilen tai viimeistään tänään. Eilen sitä ei näkynyt, mutta tänään kotiin tullessani löysin eteisen lattialta saapumisilmoituksen. Poimin sen käteeni ennen kuin riisuin takkia päältäni, valmiina lähtemään saman tien pakettia noutamaan.

Viime viikolla tein tämän virheen ja päädyin matkustamaan koko matkan Jätkäsaaren postiin turhan takia. Tällä kertaa olin tarkkana: tämä ei ollut saapumisilmoitus vaan tieto siitä, että lähetystä oli yritetty toimittaa tänään, ja että sen voisi noutaa huomenna. Mitä hankalimmin vasta kello 10.30 alkaen.

En saanut jätettyä lähetystä, koska se ei mahtunut postiluukustanne / laatikkoonne.

Lapun copy oli mukavasti personoitu kuin postinkantajan itse kertomaksi.

Voisi kuvitella, että Postin ammatti-ihmisille ei tulisi yllätyksenä, että paketti ei mahdu oveni läpi. Luulisi, että tämä huomattaisiin jo lajitteluvaiheessa. Eikö sen voisi tällöin suosiolla kantaa lähimpään postiin sen sijaan, että se kuljetetaan ensin suotta kotiini, sitten takaisin varastoon Vantaalle (Postin työntekijän kertoman mukaan) ja seuraavana päivänä uudestaan postiin?

Seuraavan päivän toimitusajankohtakin on mahdollisimman turhauttavasti 10.30 niin, ettei lähetystä ehdi hakea aamullakaan ennen töihin lähtöä, vaan joutuu väkisin odottamaan ylimääräisen päivän.

Kokemus asiakkaan kannalta on erityisen ähäkuttimainen. Olisi mukavampaa kuulla, että paketti on noudettavissa huomenna kuin saada tietää, että se oli täällä jo ja veimme sen pois.

Kansainvälisillä kuljetusfirmoilla oli takavuosina paha tapa soittaa suotta ihmisten ovikelloja keskellä päivää, mutta nykyään ne osaavat kiitettävästi ilmoittaa etukäteen puhelimella, milloin lähetys olisi tulossa. Posti ei valitettavasti näytä kykenevän samaan.

Voi olla, että tämä toimii eri tavoin kirjeiden tai pakettien tai erikoissuurten kirjeiden tai jonkin muun minulle tuntemattoman tuotetyypin kohdalla. Minulla ei valitettavasti ole keinoa tietää, missä formaatissa saapuvat paketit tulevat eikä keinoa määrittää, että ne saisi kantaa suoraan postiin.

[Totta, helpoin keino on tilata lähetykset jatkossa työpaikalle. Pitää yrittää muistaa jatkossa.]

Lähetyksestä kerrotaan vain paperilapulla

Jos tietäisin töistä lähtiessäni, että paketti on saapunut, matkustaisin raitiovaunulla suoraan Jätkäsaareen. Nyt kävelen sen sijaan ensin puolimatkassa sijaitsevaan kotiini löytääkseni eteiseen sidotun tiedon saapuneesta lähetyksestä ja kävelen tämän kanssa postiin.

En ehkä ole osannut konfiguroida Netpostiani oikein, mutta en panisi pahakseni, että saisin tiedon saapuneesta lähetyksestä jollain paikkariippumattomalla tavalla. En voi edes omalla aktiivisuudellani parantaa tilannetta, sillä lähetystä ei voi seurata eikä toisaalta noutaa postista ilman saapumisilmoitusta.

Mahdollisuus seurata saapuvia lähetyksiä tuntui taianomaiselta yleistyessään kymmenen vuotta sitten. Sitä omituisemmalta tuntuu, ettei posti tarjoa kaikille lähetyksille moista toimintoa. Kansainväliset kuljetusyhtiöt tapaavat laittaa seurantakoodin syöttökentän keskeiselle paikalle verkkopalvelujensa etusivulle. Postin sivuilla näin ei ole tehty, mutta sieltäkin löytyy pienen hakemisen jälkeen luukku, johon voi syöttää lähetyksen koodin, mutta se koskee ilmeisesti jotain erityyppisiä lähetyksiä, sillä minun lähetystäni sillä ei löydy.

Lähetyksen noutaminen vaatii saapumisilmoituksen

Näinä aikoina undo-toiminnon keksimisen jälkeen ihmisen on vaikeaa tehdä peruuttamattomia virheitä. Kaiken salasanoista verokorttiin voi unohtaa tai hukata – uuden saa aina tilalle käden käänteessä.

Merkittävimmät poikkeukset ovat käteinen raha ja postin saapumisilmoituslappu. Myönnetään, tämä on pitkälti oma virheeni. Hyvä järjestelmä olisi silti anteeksiantavainen myös käyttäjien tehdessä virheitä.

Viime keväänä olin saanut lähetyksen jostakin. En tiedä mistä, sillä postin saapumisilmoituslappu ei usein kerro tätä. Menin noutamaan lähetystä postista, mutta sitä ei ollut enää olemassa. Sain oppia, että lähipostini Eerikinkadun päässä oli juuri suljettu ja toiminta oli siirretty Jätkäsaareen.

Iltakävelyllä suuntasin Jätkäsaaren jännittävään SmartPOST (sic) -laitokseen lappuineni. Koodini ei kelvannut automaatille. Seuraavana päivänä soitin postin asiakaspalveluun, josta selvisi, ettei pakettini ollutkaan SmartPOSTissa vaan seinän toisella puolella Verkkokauppa.comin kioskissa toimivassa postissa. [Äkkiseltään tuntuu hassulta, että ympäri vuorokauden palveleva SmartPOST on pystytetty paikkaan, jossa toimii myös ympäri vuorokauden palveleva Verkkokauppa.comin kioski, mutta tämä on toinen juttu.]

Kannoin saapumisilmoituslappua kiltisti mukanani aikeenani käydä uudestaan Jätkäsaaressa, mutta jossain vaiheessa päivien saatossa lappu oli kadonnut. Menin postiin, kyselemään, saisinko lähetyksen pelkällä henkilöllisyystodistuksellani. Kuulemma sitä oli mahdotonta löytää ilman saapumisilmoituksessa olevaa koodia.

Sen paremmin Verkkokauppa.comin postipisteen työntekijöillä kuin postin asiakaspalvelussakaan ei ollut mahdollisuutta selvittää nimeni perusteella minulle matkalla olevien pakettien koodeja.

Paketti jäi ikuisiksi ajoiksi saamatta. Toivottavasti siellä ei ollut mitään tärkeää. Epäilen, että kyseessä oli Lyö rumpua -kirja, josta luvattiin lähettää oma kappale meille kaikille tekijöille.

Yllä oleva valokuva on sekin viime keväältä. Noin viikkoa edellisen tapauksen jälkeen kävelin taas postiin noutamaan Deal Extreme -tilauksiani. Ajatus Kiinasta lähetetyn elektroniikkasälän noutamisesta elektroniikkasälää kauppaavaan liikkeen myymälästä tuntui huvittavalta.

Vähemmän huvittavalta tuntui tajuta kassalle päästyäni, että olin taas hukannut ilmoituslaput. Tällä kertaa onni oli myötä. Kävelin jälkiäni taaksepäin ja löysin laput puolimatkasta kiltisti vieretysten keskeltä kävelytietä. Olin ajatellut, että muuten tyhjässä takataskussa ne olisivat turvassa, mutta näköjään kävelytyylini on sellainen, että se puskee taskun sisällön vaivihkaa ulos.

Siitä lähtien olen tunkenut laput lompakkoon siitä huolimatta, että tuntuvat varta vasten muotoillun niin, etteivät sinne mahdu.

Tosiaan, vaikka purnaaminen on hauskaa, olen ihan kiinnostunut ratkaisuistakin. Jos postin vastaanottaminen on mahdollista jotenkin saada toimimaan paremmin ja teen vain jotain väärin – paitsi hukkaan papereitani – kertokaa toki.

Arkistoista: Postin saapumisilmoituksia ihmeteltiin tässä blogissa viimeksi vuonna 2008