Elisan messuosaston näytelaitteiden suosituin teos näytti olevan Angry Birds.

Applea ei messuilla tietenkään näkynyt, mutta sen iBooks-palvelu avattiin hiljattain Suomessakin. Kaltaiseni kaikin tavoin puolueellinen kommentaattori on vaikeassa tilanteessa: yhtäältä olen fanittanut Applea kritiikittä jo 90-luvun puolivälistä, toisaalta olin kovasti vaikuttamassa moniin juttuihin Elisa Kirja -palvelussa Elisalla työskennellessäni eikä lukkarinrakkauteni ole vielä kuollut.

Ensimmäiset yleisön reaktiot iBooksista ovat vaikuttaneet tyytyväisiltä: viimeinkin Suomeenkin saadaan kunnon kirjakauppa tähänastisen puuhastelun sijaan. Katsotaanpa, kuinka kaupat vertautuvat suomenkielisestä kaunokirjallisuudesta kiinnostuneen lukijan näkökulmasta.

Hinnoittelu

Suomalaisia e-kirjakauppoja on haukuttu kalliiksi – ja ovathan ne. Musiikki on opettanut, että sähköisen version pitäisi maksaa puolet fyysisestä versiosta tai ainakin kymmeniä prosentteja vähemmän, mutta kirjoissa tähän ei ole päästy syystä tai toisesta. iBooks osoittautuu hinnoittelultaan hieman Elisa Kirjaa kalliimmaksi: useimmat kirjat maksavat euron enemmän kuin Elisalla. Poikkeuksena Minä, Ozzy, jossa hintaeroa on peräti neljä euroa. Vastaavasti Steve Jobs -kirja maksaa iBooksissa euron vähemmän.

[Kuluttajana miellän vastaavasti 20 euroa maksavan äänikirjan varsin edulliseksi, jos se maksaa vain kaksi euroa e-kirjaa enemmän ja mukaan kuuluu sentään tuntikaupalla näyttelijän työtä. Toisaalta tuntuisi kohtuulliselta saada äänikirjan mukana myös luettava teksti – edes edullisella yhteishinnalla. Eihän elokuvissakaan makseta tekstityksestä enää uudestaan.]

Voittaja: Elisa Kirja

Valikoima

Tämän vertailun mielekkyys on hieman kyseenalainen iBooksin vasta aloitettua, mutta ero on selvä. iBooksissa on silmämääräisesti laskien parikymmentä myytävää kirjaa ja kymmeniä vanhoja ilmaisia Gutenberg-kirjoja. Kätevää keinoa maksullisen valikoiman koon selvittämiseen iBooks ei tarjoa.

iBooksin kirjavalikoimassa korostuvat ilmaiskirjat.

Elisa Kirja esittelee periaatteessa kätevästi koko valikoimansa etusivullaan, mutta suomenkielinen aineisto hukkuu hämmentävästi suuren ruotsinkielisen kirjavalikoimansisään. Tarkempi tutkimus osoittaa, että suomenkielisessä kaunokirjakategoriassa kirjoja on noin 600 ja tietokirjoja yli 250. Elisa mainitsee suomenkielisen valikoimansa maan laajimmaksi ja kehuskelee myyvänsä yksinoikeudella muun muassa Fingerpori-albumeita.

Elisan etusivun listauksessa kielet ovat sekaisin.

Lisäksi Elisa Kirjassa on tarjolla äänikirjoja, jotka puuttuvat kokonaan iBooksista.

Voittaja: Elisa Kirja

Kopiosuojaus ja laiteyhteensopivuus

E-kirjojen pääasiallinen tiedostomuoto on kummassakin kaupassa standardinmukainen epub, ja molemmat kaupat suojaavat sisältöään käytönrajoitusjärjestelmällä (DRM). iBooksissa kaikki sisältö on suojattu Applen DRM:llä, joten sisältö on luettavissa vain iOS-laitteilla. Voin hyväksyä, että yhdelle käyttöjärjestelmälle ostettu sovellus ei toimi toisella, sillä sovellus joudutaan joka tapauksessa toteuttamaan suurilta osin uusiksi, mutta kirjan sitominen tiettyyn käyttöjärjestelmään on varsin härskiä. Apple ei myöskään mahdollista lukemista tietokoneella eikä iBooksista ostettua sisältöä ole mahdollista siirtää suojausta purkamatta yhteenkään maailmassa myytävään eink-laitteeseen.

Elisa Kirja käyttää e-kirjoissaan samaa valitettavan kankeaa Adoben DRM-ratkaisua kuin muutkin suomalaiset sähköiset kirjakaupat. Hyvä puoli iBooksiin verrattuna on, että kirjat ovat luettavissa iOS-laitteiden lisäksi myös Android-laitteilla, useimmilla e-ink lukulaitteilla ja tietokoneella. Kindlellä Elisan kirjat eivät kuitenkaan toimi, sillä Kindle ei tue muiden kauppojen kopiosuojauksia.

Tunnelin päässä näkyy myös valoa: Elisa Kirjan äänikirjat ja ruotsinkieliset e-kirjat on DRM-suojauksen sijaan vesileimattu, joten ne toimivat suoraan ilman ylimääräisiä temppuiluja. Ostajan tunnistetiedot on piilotettu kirjaan niin, että luvaton levittäjä saadaan tarvittaessa kiinni, mutta laillista asiakasta ei kiusata. Elisa Kirja kertoi hiljattain Facebook-sivuillaan, ettei heillä ole erityistä hinkua DRM:n käyttöön:

Olemme samoilla linjoilla ja pyrimme omalta osaltamme edistämään vaihtoehtoa DRM:lle, esim. vesileimausta. Äänikirjat ja Elisa Kirjan ruotsinkieliset e-kirjat ovat jo tällä hetkellä vesileimattuja.

On vaikea kuvitella Veli-Matti Mattilaa kirjoittamassa kustantajille avointa kirjettä Ajatuksia kirjallisuudesta, mutta silti laittaisin toivoni ennemmin Elisaan kuin Appleen, jos haluaisin Suomeen Ruotsin kaltaiset vesileimapohjaiset sähkökirjamarkkinat.

Voittaja: Tasapeli. Applen DRM toimii varmemmin kuin Elisan käyttämä Adoben toteutus eikä vaadi erillistä käyttäjätunnusta. Elisan ratkaisu on yhteensopivampi ja suunta on kohti vesileimausta.

Lukusovellus

iBooks on yksi kauneimmista Applen tekemistä sovelluksista. Kirjahyllyn puutekstuuri on viimeistelty ja kirjankansiin luodaan pieni kohokuvio, jotta ne näyttäisivät enemmän oikeilta kirjoilta. Realistinen sivunkääntöefekti oli ensimmäiseen vaiheen iPadin omistajien suosikkielvistelyn aiheita. Niin hieno se on. Sovellus tasapainoilee joidenkin mielestä mauttomuuden rajoilla, mutta minusta välttyy ylittämästä sitä toisin kuin uudemmat Find my Friends ja kumppanit halpoine keinonahkoineen.

iBooks on yksin Applen kauneimmista sovelluksista ja toimiikin sujuvasti.

iBooksin sivunkääntöefekti hakee vertaistaan.

Efektikikkailu menettää nopeasti merkityksensä kirjoja oikeasti luettaessa, mutta alkuinnostuksen hälvettyäkin iBooks toimii hyvin. Alleviivaukset syntyvät napakasti, ja lukukohta synkronoidaan sujuvasti laitteiden välillä. iCloudin julkaisun myötä iBooks on myös tarjonnut toimivan tavan hallita, mitkä ostetuista kirjoista näkyvät milläkin laitteella.

Elisa Kirja on kotimaisten kirjanlukijoiden kärkeä, mutta iBooksiin verrattuna se kiistatta häviää hienouksissa. Perusasiat ovat sentään kunnossa: lukeminen on sujuvaa ja valikot toimivat tehokkaasti. Kesällä julkaistu 1.3-päivitys toi Elisa Kirjaan ominaisuuden hallita eri laitteiden kirjoja samaan tapaan kuin iBooksissa sittemmin iCloudin myötä.

Elisa Kirjan toteutus on pelkistetympi, mutta se sisältää tuen äänikirjoille.

Elisa Kirjan sivunkääntöefekti on yksinkertaisempi.

Äänikirjojen kuunteluun Elisa Kirjan sovellus on iOS-laitteiden omaa soitinta parempi: kirjat voi hakea hyllyyn langattomasti kaupasta ilman iTunesin kanssa taistelua, ja mukana on varta vasten äänikirjoja varten suunniteltuja ominaisuuksia, kuten torkkukytkin ja tuki kirjanmerkeille. Toisaalta lukunopeutta ei voi Elisa Kirjassa säätää.

Voittaja: iBooks

Ostaminen laitteella

iBooksin kirjahylly pyörähtää ympäri kuin satulinnan salakäytävän ovi ja tarjoaa pääsyn kirjakauppaan. Kirjat ovat esillä kovasti App Storesta tuttuun tapaan, ja ostaminen käy vaivatta suoraan Apple-tiliin.

Elisa Kirjassa oli kauppa mukana 1.0-versiossa, mutta se poistettiin sittemmin. Elisa ei ole tarkemmin syitä eritellyt, mutta syyksi voidaan olettaa Applen tiukentunut politiikka sovelluksissa käytävän kaupan suhteen. Apple vaatii, että jos sovelluksen kautta voi ostaa aineetonta sisältöä, sen on oltava mahdollista myös Applen omalla in app -maksutavalla. Näistä maksuista Apple ottaa 30% provision.

Hinnan lisäksi ongelmana on, että tuotteiden hallinnoiminen Applen järjestelmällä on kirjakauppatyyppisessä tapauksessa kovin raskasta ja katalogin maksimikokko on rajoitettu. Niinpä maailmalla Kindle ja Kobokin poistivat kaupan sovelluksistaan. Kobo jopa kertoi, ettei saanut edes kertoa asiasta asiakkailleen, vaan Apple hylkäsi kaikki sovelluksen päivitykset, kunnes Kobo poisti maininnan kaupan poistamisesta ja sen syistä sovelluksen App Store -kuvaustekstistä. Myös Elisa Kirja -sovelluksen App Store -arvosteluissa näkyy käyttäjien turhautuminen kaupan puuttumiseen.

Kuinka vain, iBooks on iOS:lla voittaja kirjojen ostamisen helppoudessa Elisa Kirjaan verrattuna. Androidilla ero on jokseenkin olematon. Jää nähtäväksi, optimoiko Elisa kauppansa selainversion paremmin iOS-laitteiden selaimilla toimivaksi, jolloin eroa voisi kaventaa.

Voittaja: iBooks

Ostaminen tietokoneella

Elisa Kirjan verkkopalvelu on varsin modernisti toteutettu verkkokauppa, joka tarjoaa kauppojen perusominaisuudet: kategoriat, haut, suositukset, kommentit, muistilistat, Facebook-tykkäilyt ja näyteluvut. iBooksilla taas ei ole web-presenssiä lainkaan. Se toimii ainoastaan alun perin musiikkisoittimeksi tarkoitetun iTunesin syövereissä.

iTunes on hyvä musiikkisoitin, mutta selainohjelmana kankea.

On vaikea nähdä, mitä lisäarvoa eriksen asennettava iTunes-kuori tuo kirjavalikoiman selaamiselle, mutta riesaa siitä on. iTunes on kuitenkin selaimena heikompi kuin tarkoitukseen varta vasten tarkoitettu selainohjelma. Erityisesti häiritsee, että kirjojen näytteitä ei voi kurkata saman tien, vaan ne täytyy ensin ladata iOS-laitteeseen ja lukea sieltä.

Kirjojen varsinainen ostoprosessi on oma lukunsa. Se käy molemmissa rekisteröitymisen jälkeen kätevästi, mutta Elisa tuntuu epäonnistuneen viestimään, että Elisa Kirjan kirjojen ostaminen on todella yhtä helppoa kuin Amazonissa tai iBooksissa. Painetaan Osta-nappia ja vahvistetaan ostos. Tämän jälkeen kirja ilmestyy itsestään lukusovelluksen hyllyyn. Mielikuvaero johtunee eniten siiitä, että iBooksissa tunnukset on joutunut luomaan jo aiemmin laitetta käyttöön ottaessaan. Elisalla on hankaluutena lisäksi erillinen Adobe-tunnus, joka lisää alun henkistö kuormaa.

Ostaminen käy Elisalla kahdella klikkauksella siinä missä muissakin kaupoissa.

[Toki asiat voivat mennä vinoon, ja usein ne menevät, jos Adoben kopiosuojaustunnuksen kanssa sattuu tapahtumaan jotain. Toisaalta, en ole vieläkään saanut noudettua kaikkia ostamiani ohjelmia iPadilleni, vaikka iOS 5 -päivityksestä on jo useampi viikko. Tekniikka on viheliäistä.]

Voittaja: Elisa Kirja

Yhteenveto

Näillä kriteereillä vaikuttaa, että Elisa Kirja on suomenkielistä sähköistä kirjallisuutta kaipaavalle iBooksia parempi vaihtoehto. Äänikirjojen kuuntelijalle sähköinen kirja on jo nyt edullisempi vaihtoehto kuin perinteinen cd-pino, jonka joutuu vaivalla siirtämään soittimeen. E-kirjoissa taas saa yhä turhan usein maksaa lisähintaa fyysiseen esineeseen verrattuna.

Itse jään toivomaan Elisa Kirjalta etenkin edullisempia vanhoja kirjoja, luopumista kopiosuojauksista, tukea muistiinpanoille ja alleviivauksille sekä lukemisesta kiinnostuneen yhteisön syntymistä palvelun liepeille.

[Lisään kuvakaappauksia, jahka Photo Stream suvaitsee toimia.]

iCloud

iTunes-synkkauksesta eroon pääsemistä on odotettu kauan. Samaa puhelinta sekä koti- että työkoneeseen yhdistellessäni kokonaisuus on ollut kahta kauheampi, kun puolihuolimaton virheliike on saattanut lanata puhelimen koko sisällön. Parhaimmasskin tapauksessa yhden podcast-jakson siirtäminen puhelimelle on vaatinut, että kaikki valokuvat siirretään edestakaisin ja ohjelmat varmuuskopioidaan.

Olen huomannu, että Spotifyn, Dropboxin, podcastien manuaalisen  WLAN-lataamisen ja Elisa Kirjan langattoman äänikirjalataamisen myötä olen kaikkiaan synkronoinut puhelinta tietokoneen kanssa viime ajat kovin harvoin.

iCloud murtaa Applen vanhan Digital Hub -strategian ja keskipiste siirtyy tietokoneelta verkkoon. Jatkossa kaikki laitteet jakavat saman tiedon eikä käyttäjän tarvitse aktiivisesti tehdä mitään. Synkronointiin liittyvät konfliktitkin luvataan ratkaista taianomaisesti taustalla. Monella tapaa tämä toimii yllättävän hyvin alusta asti.

iOS 5 -päivitystä ennen tekemääni varmuuskopioon ei jostain syystä tullut mukaan lainkaan ohjelmia, mutta asentaessani niitä uudestaan, asetukset kirjautumistietoineen olivat ilahduttavan hyvin tallessa. App Store myös muistaa nykyään ostohistoriani, joten omien ohjelmien metsästäminen ei ole enää yhtä tuskaista kuin viime vuosina.

Uuteen toteutukseen liittyy myös pari ongelmaa. Tähän saakka on ollut yleistä, että ohjelmat tallentavat sisältöään sisäiseen Documents-hakemistoonsa, jonka koko on saattanut kasvaa suureksikin. Nykyään tämä hakemisto synkronoidaan automaattisesti iCloudille, joten käyttäessään sovellusta, jota ei ole vielä toteutettu iOS 5 -yhteensopivaksi käyttäjä saattaa tietämättään synkkailla taustalla satoja megatavuja tavaraa per ohjelma vailla sen kummempaa hyötyä.

iOS mahdollistaa synkronoinnin säätämisen sovelluskohtaisesti, joten päivitystä odotellessaan kannattaa kytkeä synkronointi pois iOS 5 -optimoimattomilta ohjelmilta. Toivoa sopii, että palveluntarjoajilla riittää halua päivittää sovelluksensa. Kaikkiaan Apple on toteuttanut muutoksen vähän haljusti, sillä suuri osa sovelluksista ei vielä tue oikein iOS 5:ttä, käyttäjile ei kerrota mitään, mutta synkkaus on silti oletusarvoisesti käytössä kaikissa ohjelmissa.

Vielä vakavampi ongelma liittyy Applen tapaan tyhjennellä nykyään sovellusten Caches-kansioita ilman ennakkovaroitusta. Kehittäjillä ei ole enää paikkaa, jonne tallentaa sisältöä niin, että se säilyisi varmasti, mutta sitä ei suotta varmuuskopioitaisi iCloudiin. Odotettavissa vihaisia asiakkaita, jotka ihmettelevät, mikseivät heidän e-kirjansa aukea kirjahyllystä. Marco Arment kirjoittaa tarkemmin.

Paitsi synkattavat datamäärät, iOS kertoo nykyään myös sovellusten kuluttaman levytilan aivan Android-tyyliin. Tämä on tervetullutta. Ei tarvitse enää sokkona poistaa sovelluksia tarvitessaan lisää tilaa.

[Levytila on kömpelö sana, mutta tekisi mieli varata muisti tarkoittamaan keskusmuistia. Vaikeaa.]

OK-nappi on yläoikella

Tämä ei ole sinänsä uutta, mutta iOS 5:n myötä tuntuu entisestään vahvistuneen patterni, jossa jatkamisnappi on kiinteästi paikallaan pysyvän yläpalkin oikeassa laidassa. Hyötynä tästä on, että jos alaosan sisältö ei mahdu yhdelle näytölle – etenkään näppäimistön kanssa – jatkamisnappi pysyy aina näkyvissä. Uusi natiivi Twitter-näkymä on tästä hyvä esimerkki.

iOS 5 opettaa käyttäjänsä painamaan oikeasta ylälaidasta jo uudessa alkuun lisätyssä kovasti androimaisessa käyttöönottovelhossaan.

Käyttökelpoinen lukitusnäkymä

Uudistettu notifikaatiojärjestelmä tekee lukitusnäkymästä huomattavasti aiempaa paremman, sillä kertyneet tapahtumat näkee nyt yhdellä vilkaisulla. Apple ei välttämättä tee kyllin ilmeiseksi, että haluttuun tapahtumaan pääsee pyyhkäisemällä tapahtuman kuvaketta samaan tapaan kuin näytön lukitus avattaisiin normaalistin.

Joku voisi myös huomauttaa, että kovasti vastaavaa elettä käytetään muissa listoissa kohteiden poistamiseen.

Piilossa on myös uusi tarpeeseen tuleva keino aktivoida kamera suoraan lukitusnäkymästä. Olisi tuonkin voinut tuoda iPhonelle ennen kuin se mentiin esittelemään Windows Phonessa. Kameranappi tulee näkyviin vasta, kun kotipainiketta keksii painaa kahdesti.

Huomasin jo, että halutessani avata kameran käytin sekvenssiä: lukitusnappi, kotinappi kahdesti, virtuaalinen kameranappi.

Lukitusnäkymään saa asetuksista lisättyä näkyviin myös sähköpostit. Tämä on yksi harvoista vanhoista Nokia-puhelimista kaipaamistani ominaisuuksita. Tulevia tapahtumia ei kaiketi kuitenkaan saa listattua. Ne tulevat vähän hölmösti näkyviin vasta hälytyksinä.

Turvakoodi on vanhaan tapaan vain joko numerosarja tai monimutkaisempi salasana. Kuviopohjainen koodi on yksi eniten Androidista kaipaamiani ominaisuuksia. Mahtavatko patentit olla syynä, ettei Apple halua moista tarjota?

Notifikaationäkymä

Notifikaatioviestit näkyvät lukitusnäkymän lisäksi omassa notifikaationäkymässään kovasti Android-tyyliin. Tapa, jolla valikko tulee esiin kahdella pyyhkäisyllä koko ruudun ohjelmissa, on nokkela. Ensimmäisellä saa jo indikaation, että jotain tapahtui, kun korvake tulee näkyviin, mutta jos kyseessä oli vahinko, korvakkeen saa takaisin piiloon pyyhkäisemällä toiseen suuntaan.

Tämä ratkaisee myös minua vaivanneen ongelman: koko ruudun sovelluksissa ei ole ollut kätevää keinoa nähdä kelloa mistään. Olen ihmetellyt, miksei se ole ollut näkyvissä ohjelmien vaihtonäkymässä, mutta nytpä on jossain.

Toivoa sopii, ettei tarvitse odottaa vuotta ennen kuin Apple sallii 3. osapuolten sovellusten hyödyntää notifikaationäkymää.

Harmillista on, ettei Apple ole raaskinut kopioida Androidista oikotietä WiFi:n päällä ja pois kytkemiseen, vaan sen joutuu yhä kaivamaan työläästi asetuksista. Liian usein sattuu tilanteeseen, jossa laite ottaa kiinni yrityksen sinänsä avoimeen WiFi-verkkoon, joka kuitenkin vaatii erillisen autentikoinnin selaimessa. Lopputuloksena ei toimi sen paremmin WiFi kuin 3G-netti.

Uusi Safari

iPadin Safari sai välilehdet ja kyvyn avata linkkejä taustalla. Viimein. Kestää tovin, että valikkopalkin uuteen ilmeeseen tottuu. Apple käyttää iPadissa IE 7 -tyylistä plusnappia uuden välilehden luomiseksi. Mac-Safarissakin plussa on nykyään mukana, mutta paljon huomaamattomampana.

Lukija-toiminto toimii kuten tietokoneella ja siistii sivut turhasta kuonasta. Tuntuu kovin käyttökelpoiselta niin puhelimella kuin tabletilla.

Lukulistan jätän jo periaatteesta väliin, sillä haluan sympatiseerata Instapaperia. Sillä on niin hieno nimikin (ja integraatio Twitter-sovellukseen).

Safarikin on saanut jo niin monta eri toimintoa, joita yhdelle sivulle voi tehdä, että varsinkin iPhonella valikko alkaa näyttää hankalalta nappirivin peittäessä koko näytön. Odotettavissa satunnaista karsintaa iOS 6:een…

Kiintoisa parannus on myös tapa, jolla haku sivun sisältä on toteutettu. Aiemmin tulokset ilmestyivät Google-tulosten sekaan, mutta nykyään niille on oma hakuluukkuunsa virtuaalinäppäimistön päällä. Näppämistön saa tosin näkyviin vain painamalla ensin Google-luukkua. Ja puhelimella toiminnallisuus on kuin aiemmin.

Mikä kiinnostavinta, Applen näkemyksen mukaan suomeksi tviitataan tavallisella veellä.

Voisiko olla mahdollista, että kun Twitter on nyt integroitu järjestelmään ja kaikkea, en saisi notifikaatiota samasta twiitistä monelle laitteelle?

Erittäin tervetullut uudistus on mahdollisuus tallentaa salasanoja Macin Safarin tapaan. Tuntuikin oudolta, että tietokoneella salasanan voi tallentaa, mutta laitteella, jolla sen syöttäminen on hankalaa, sen joutuu kirjoittamaan.

Kameran kätevä laukaisu

Kamera on yhä hidas käynnistymään. Siksi kai kuuluu ostaa iPhone 4S. HDR:n päälle ja pois kytkemisestä on tullut astetta hankalampaa, sillä saman napin taakse on ympätty apuviivojen näyttäminen ja kätkeminen.

Tärkein uusi ominaisuus on minusta fyysisen äänenvoimakkuusnapin käyttö laukaisimena. Täytyy vain olla tarkkana, sillä linssi sattuu puhelinta näin päin pidettäessä hyvin lähelle sormia.

Saatan olla hölmö, mutta en tykkää tarkentaa kuvaa tökkimällä näyttöä sormella. Samsung Galaxy S II:ssa kuvan voi ottaa yhdellä kädellä tarkentamalla kuvan ensin painamalla napin pohjaan ja ottamalla kuvan päästämällä napin irti. Kaipaisin vastaavaa iPhoneen.

Kiehtovin uusi ominaisuus on kuitenkin kaukolaukaisin. Kuulokkeiden äänenvoimakkuusnappi toimii myös laukaisimena. En tiedä, onko tuo tarkoitukseton seuraus normaalin äänenvoimakkuusnapin aktivoinnista vai onko joku varta vasten lisännyt sen mukaan, mutta ajatus on briljantti ja ainakin teoriassa käyttökelpoinen, jos joku käyttää jalustaa iPhonella kuvatessaan.

Mukava yksityiskohta on sekin, että selattaessa filmirullaa takaisin kameraan vievä nappi on saanut kamerasymbolin. Aiemmin siinä luki hämmentävästi valmis, ja olen useampaan otteeseen joutunut pysähtymään puoleksi sekunniksi miettimään, mistä pääsinkään kameraan.

Sähköpostin tekstin muotoilu

Mail-ohjelma on saanut paljon lisävoimaa tekstin muotoiluun. Jos olen tähän saakka halunnut vähentää lainauksen määrää viestissä, olen joutunut kopioimaan tekstin esimerkiksi Evernoteen leikepöydän kautta. Lainaus häviää matkalla, minkä jälkeen voin kopioida tekstin takaisin ja tuntea itseni idiootiksi koko toimenpiteen ajan.

[Mutta toisaalta salaa tyytyväiseksi, etten sentään käytä Windows Outlookia, josta en ole löytänyt mitään keinoa säätää lainauksen syvyyttä.]

iOS 5 tuo valinnan samaan valikkoon, josta tekstiä kopioidaan leikepöydälle. Tämän lisäksi tarjotaan mahdollisuus tekstin lihavoimiseen, alleviivauksiin ja kursivointiin. En ole kokeillut, ovatko ominaisuudet tuettuja muissakin ohjelmissa. Voi olla, että ohjelmaan pitää rakentaa tuki rikkaalle tekstille eriseen.

Tekstistä puheen ollen, iOS 5:n myötä iPhoneen on lisätty kaikki tähän saakka vain iPadillä käytössä olleet fontit.

Sähköpostin vastaanottajatietoja voi nykyään myös raahata kätevästi kentästä toiseen.

Muita irtohuomioita

Muistutin-sovellus paikkapohjaisuuksineen on kiehtova, mutta en ole vielä muistanut keksiä sille käyttöä. Eilen koetin muistuttaa itseäni ottamaan hammasharjan mukaan aamulla, sillä olin menossa hammaslääkäriin.

Muistutuksen viimein aktivoituessa n. puoli kilometriä kotoani olin jo itsekin ehtinyt muistaa unohtaneeni sen.

Paikasta poistumiseen liittyvää tapahtumaa on tietty vaikea liipaista tarkasti. Sovelluksen design on taas överiksi vedettyä tekstuurikikkailua. En jaksa kamalasti innostua moisesta. Mukana on myös välilehtityyppinen kontrolli, jossa on kaksi valintaa, joten on hankala tietää, kumpi on valittu. Apple on päättänyt tehdä toisin päin kuin yleensä iOS:llä ja käyttää vaaleampaa valittuna.

Myös erikseen App Storesta haettava Find My Friends on kovin rikkailla grafiikoilla höystetty. En ole kokeillut sitä käytännössä – ja nähtäväksi jää, onko alusriippuvainen paikkatietopalvelu kestävä ratkaisu – mutta ajatus etäisyyden ilmoittamisesta minuutteina on nokkela.

Kun puhelinta käyttää modeemina, ylös ilmestyy tuttuun tapaan asiasta kertova sininen palkki. Erona aiempaan on, että palkkia koskettamalla pääsee kytkemään ominaisuuden pois päältä. Aivan kuten pari vuotta sitten toivoin.

Myös iPadin kalenterissa voi viimein selata sivuja pyyhkäisemällä, mikä on vain oikeus ja kohtuus. Jos Apple tekee käyttöliittymät reaalimaailman objektien näköisiksi, on kohtuullista olettaa, että ne myös toimivat niin.

Olli tosin huomasi, että osassa näkymistä muodostuu ongelmaksi, että pystysuunta on varattu vierittämiselle, joten pyyhkäisyele pitää tehdä vaakasuunnassa, vaikka animaatio on pystysuuntainen.

Tarkkaavainen havainnoitsija huomaan parannusta myös herätyskellonäkymässä. Kun aika loppuu, on aiempaa selkeämpi ymmärtää unenpöpperöisenäkin, mistä hälytys sammuu ja mistä se menee torkulle.

Valitettavasti WiFi:n salasanansyöttökenttä on yhä entisensä. Olisin luullut, että kun tietokoneellakin voi nykyään halutessaan näyttää salasanan, sen saisi näkyviin kosketusnäytölläkin, jossa virheitä on helpompi tehdä, mutta ei.

Näppäimistö myös toimii yhtä typerästi kuin aiemmin salasanoja syötettäessä. Jos operaattori tarjoaa tukieaseman, jonka verkon salasanaa ei voi muuttaa ja se on muotoa FJKF843FJF2AIEIEI93VIRM939, olisi mukavaa laittaa caps lock pohjaan, jotta saisi versaalit kätevästi luotua. iOS valitettavasti kytkee caps lockin pois päältä aina kun käydään numeroiden puolella.

[Olin kerran suunnittelemassa yhtä virtuaalinäppäimistöä, jossa otimme tämän huomioon – siksi kai tätä niin tarkasti vahtaan. Galaxy S II taitaa osata tämän myös.]

iOS 5 tuo mukanaan myös iPadin monen sormen eleet sovellustan vaihtamiseen ja kotinäkymään siirtymiseen. Nämä sai käyttöön pienellä temppuilulla aiemminkin, ja ehdin tykästyä kutsumaan ohjelmanvaihtonäkymän esiin monen sormen pyyhkäisyllä kotinapin hakkaamisen sijaan. Valitettavasti iOS 5 poistaa ominaisuuden tuen alkuperäisestä iPadista ja tuo sen vain iPad 2:een. [Tarkennettu Erkan kommentin pohjalta.]

iPadin uudelle musiikinsoitto-ohjelmalle minulta ei löydy ymmärrystä. Ulkoasun lisäksi hiertää nimeämiskäytäntö. Sen nimi on Musiikki ja kauppa on iTunes. Tietokoneella soittimen nimi on iTunes ja kaupan nimi iTunes Store.

Aiemmin ostamaani musiikkia en näe ladattavana missään, vaikka luulin, että näin piti olla. Ehkä se koskee vain tästedes ostamiani kappaleita.

En ole vielä saantu aikaiseksi siirtää musiikkia laitteisiini, mutta kuulemma Android-henkinen pitkä painallus on tuotu kappalelistoihin.

Harmittelin viimeksi, ettei automaattien käyttöliittymää ollut kehitetty edellisestä sukupolvesta juuri lainkaan, mutta uusien automaattien ergonomia taas on ratkaisevasti vanhoja huonompi. Tuolloin minulle kerrottiin VR:stä, että ohjelmistopuolelle on luvassa uudistuksia myöhemmin. Nyt tämä hetki on viimein koettanut, kuten joku on saattanut uutisista huomata.

Katleena ilkeili jo VR:lle niin nokkelasti ja Hesari tiivisti oleellisen palvelukulttuurista, etten edes yritä lähteä kilpailemaan. Olkoon tämä teksti asiallinen ja hyväntahtoinen katsaus.

***

Lainataan alkuun uutiskuvaa Hesarista ajalta, jolloin automaatit olivat kiinni. Kun matkustaja tulee automaatille ja huomaa, ettei saa ostettua siitä lippua, voisi luulla, että hän miettii seuraavaksi, mistä sitten saa lipun hankittua. Voisi olla hyvä ajatus kertoa se häiriötiedotteessa.

[Kuvat aukeavat klikkaamalla isommiksi ja kuvasta toiseen selaamalla voi kätevästi hypätä tekstin yli kokonaan.]

Ei tietoa, mistä lippuja voisi ostaa

VR teki mukavasti ja myi lippuja ilman rangaistusmaksua junissa automaattien ollessa suljettuna. Kenties tämän tiedon olisi voinut kertoa automaatissa asiakkaallekin sen sijaan, että huijaa tämän jonottamaan maksulliseen puhelinnumeroon. Hukkaan meni sekin kädenojennus.

***

Saavuin Rautatieasemalle iltakävelylläni kello puoli kaksitoista. Sikäli onnekkaasti, että automaatti ilmoitti tervetulonäytöllään, että varttia myöhemmin lippuvalinnoissa olisi rajoituksia. VR pitää ilmeisesti yhä kiinni perinteistään ja sulkee lippukauppansa joiltain osin yöksi. Ei sitä mitä tahansa saa 15 miljoonalla.

Olisi ihan huomaavaista, että automaatti huomauttaisi kellonajasta selvemmin, kun se kuitenkin itse tietää, paljonko kello on. Nyt tervetulonäytössä vaihtelee vuoronperään kaikenmoista tauhkaa, jonka arvo kaikkiaan on kyseenalainen.

Mitä lienee rajoituksia?

Tiesin vanhastaan, että homma lähtee liikkeelle tökkäämällä näyttöä. Vaan eipä tuntunut lähtevän. Mitään ei tapahtunut, vaikka painoin ihan kunnolla. Kokeilin tuloksetta myös viereistä automaattia ja ehdin jo epäillä, että automaatit on sittenkin taas suljettu, mutta lehdet eivät ole enää jaksaneet uutisoida asiasta.

Tarkemmin katsomalla näin sormeni alla virhesymbolin. Tuollaisia näkyi Windows 3:ssa lapsena. Tapasimme kutsua niitä tennispalloiksi.

Näytön koskettamisesta seuraa virhesymboli sormen alle

Hetken aikaa itseni hölmöksi tunnettuani keksin tökätä näyttöä vielä todella nopeasti. Sepä toimi, ja pääsin kuin pääsinkin käyttämään automaattia. En onneksi ollut yksin avuttomuuksineni. Automaatilla puuhastellessani huomasin vieressä olleen naisen tökkivän näyttöä tuskastuneena. Hän kysyi lopulta minulta apua.

Näytin hänelle maagisen tökkäykseni.

Epäilemättä hän tunsi itsensä idiootiksi. Yritin lohduttaa, etten minäkään ollut tajunnut, mutta tuskin hän uskoi.

Seuraava näkymä pyytää valitsemaan kielen. Fyysisesti automaatit ovat tietty yhä samat kuin ennekin, joten tuttu ergonomiavaje vaivaa niitä yhä vähänkin pidemmällä ihmisellä. Otsikot jäävät ikävästi näytön karmin taakse.

[Tämän artikkelin kuvat on kuvattu sokkona vyötäisiltä. Siksi ne ovat vähän miten sattuu.]

Otsikot jäävät yhä piiloon

Onhan moinen kielivalinta tasapuolinen, mutta aivan ennenkuulumatonta ei olisi käyttää oletuksena yleisintä kieltä ja tarjota mahdollisuutta vaihtaa kieltä lennosta jostain hyvin näkyvästä painikkeesta. Lippusymboleja ei sentään käytetä, mikä on tietty hienoa. On on.

Runsauden pula

Avautuva etusivu näyttää aivan komitean aikaansaannokselta. Siinä on sinänsä hyvin tarjolla pikanapit todennäköisimmille junayhteyksille, mutta ehkä osan muista valinnoista olisi voinut jemmata vähän syvemmälle rauhallisemman vaikutelman saavuttamiseksi.

Voi olla, että tuo toimii hyvinkin ja ainoa haitta on esteettinen. Jos muistelee vanhaa käyttöliittymää, siinä lippuvaihtoehdoille oli varattu oma näyttönsä [jota vastaavasti arvostelin viimeksi epätarkoituksenmukaisesti ympäriinsä ripotelluksi. Olen näemmä nyrpeä kuin Anna Paljakka omissa arvioissaan].

Sivareille on oma luukkunsa

Uudessa järjestelmässä halutaan tuoda aiempaa paremmin esiin mahdollisuus tilata useampia lippuja kerralla. Plussan painamisen jälkeen oikealle ilmestyy miinusnappi. Ratkaisu toimii, joskin näin epätarkalla näytöllä noin pienien nappien tökkiminen on rasittavaa. Tuntuu huvittavalta, että siviilipalvelusmiehillä ja varusmiehillä on omat lipputyyppinsä, mutta varmasti se  on tarpeellista.

Alennus taitaa olla sama 50% kuin opiskelijoillakin, mutta ehkä tuota sitten käytetään johonkin tilastointiin.

Ei tule, kun ei ole

Koska oli ilta, järjestelmän mielestä käsitettä “seuraava juna Tampereelle” ei ollut olemassa.

Seuraavalle päivälle löytyi listaus, jossa kummittelivat iltapäivälehdestä tutut LOL-junat. Luulin uutisesta, että kyseessä on jokin huomaamaton koodi jossain, mutta näin keskeisellä paikalla tämä tuntuu kieltämättä vitsiltä. Kuinka tästä pitäisi tajuta, että kyse on paikallisjunasta?

Junatyypin kutsuminen tuotteeksi tuntuu yhtä luontevalta kuin matkapuhelimen kutsuminen palvelupäätelaitteeksi.

Lol, tuotteita

Juna valitaan painamalla sitä edustavaa painiketta. Ihan tehokasta ja kosketusnäyttöä hyödyntävää, kuten viimeksi kaipasin. Nyt tulee vastaavasti mieleen, odottaisivatko ihmiset, että oikealta alhaalta pääsisi eteenpäin, kun joissain näytöissä pääsee ja joissain ei.

Aukeavassa näkymässä ei ole kauheasti mietitty, kuinka tieto saataisiin esille havainnollisesti – saati esteettisesti.

Infodesign

LOL-junallakin voi valita nähtäväkseen paikkatiedot. Siellä ei vain näy mitään.

Lol-junan paikkatiedot

Oikeasti suosin itse paikallisjunia aina Tampereelle mennessäni. Ne ovat jokseenkin kohtuuhintaisia eivätkä merkittävästi IC-junia hitaampia. Uudehkot Sm4-junat ovat varsin mukavia ja bonuksena paikan saa valita itse. [Korjattu Sm2-juna Sm4:ksi.]

IC-junan typerässä viherpesuhengessä ekoluokaksi kutsutussa normiluokassa saa valita paikkansa tarkemmin. Vastakkainen paikka tuntuu hassulta valinnalta yksin matkattaessa, mutta ilmeisesti se tarkoittaa, että edessä oleva penkki on käännetty ympäri.

Kenen suhteen vastakkainen?

Maksu tapahtuu tuttuun tapaan varsinaisen näytön viereisellä näytöllä ja näppäimistöllä. Veikkaanpa, että aika moni kuitti jää saamatta, kun tuota nappia ei huomaa painaa eikä siitä osaa varmaksi sanoa, joko se on aktivoitu (nappiin ilmestyy vastaava väkässymboli kuin ylemmässä paikkakuvassa, jos sen valitsee).

Kuittinappi on helppo jättää huomaamatta

***

Tämä oli pikatapa ostaa lippu. Tarvittaessa automaatilla voi säätää tarkemminkin. Jos määränpää ei satu osumaan etusivun listalle, sitä voi etsiä käsin. Asemat-painikkeesta aukeaa virtuaalinäppäimistö.

Omavalintainen määränpää

Näppäimistö on valitettavasti aiempaa ohjelmistoversiota ahtaampi ja nappeihin osuminen on hankalaa. Tai sitten olen vain iPadini pilalle paapoma.

Vaihtoehtojen rajaaminen toimii sentään fiksusti. V-kirjaimella alkavia asemia löytyy 17.

Aiempaa ahtaampi näppäimistö

VA-alulla osataan jo tuoda Vaasa tarjolle. Nappi tosin voisi olla paremman erottuvaa sorttia.

Viisas suodatus, huonosti erottuvat napit

Kun Vaasa on löydetty määränpääksi, näkymä on yhä edellisen vaiheen sekamelska kaikkine pikavalintoineen. Aivan kuin Vaasan juuri valittuani haluaisin sittenkin mennä Kajaaniin.

Tarpeeton ähky

Paljon puhuttu paikkakartta on tarjolla myös lippuautomaateissa. Näkymä jaksaa jopa zoomata animoidusti jonkin verran, kun paikkaansa valitsee. Paikan valinta on samalla VR:n vastaus minunkin edellisessä merkinnässä mainitsemaani tilanteeseen, jossa kaveriporukka haluaa matkustaa yhdessä, mutta kukin maksaa matkansa itse. Silti yhä täytyy luottaa, ettei kukaan muu satu sillä aikaa juuri varaamaan paikkoja välistä.

Ei minusta olisi edelleenkään haitaksi, että matkan voisi varata kerralla koko porukalla ja maksuvaiheessa kukin voisi maksaa vuorollaan oman osansa.

Paikkakartta

Todellinen lipun osto jäi tällä kertaa kokematta. Olen matkustamassa joulukuussa Seinäjoelle, mutta VR ei jostain syystä myy lippuja niin pitkän ajan päähän. Tulinpa sentään kokeilleeksi, kuinka kellonaikojen syöttäminen toimii. Kovin kankeasti. On turha toivoa, että maksukorttipuolen numeronäppäimistöä voisi käyttää numerotiedon syöttämiseen, mutta virtuaaliset napit voisivat hyvin olla paljon suuremmat.

Eikö tähän olisi mahtunut kokonainen numeronäppäimistö, ettei tarvitsisi yksi kerrallaan tökkiä? Hyvä sentään, ettei ole otettu mallia digitaalikelloista ja selvitty neljän sijaan kahdella napilla: yksi siirtää numeroita ylöspäin ja toinen vaihtaa, kumpaa kenttää muutetaan…

Muistoja digitaalikelloista ja videonauhureista.

***

Kaikkiaan uusi lippuauttomaatti tuntuu täyttävän tehtävänsä. Perustapauksen flow on varsin looginen, ja alennuslipun ostaminen on jopa helpompaa kuin vanhassa systeemissä, sillä vaihtoehdot tulevat näkyville väkisin. Yhden aikuislipun hankkiminen taas vaatii ylimääräisen painalluksen, sillä järjestelmä ei oleta matkustajan tyypistä valmiiksi mitään. Kosketusnäyttöä käytetään paikoitellen vähän kömpelösti, ja monimutkaisemmat asiat myös tuntuvat monimutkaisilta.

Silmiiinpistävin puute kokonaisuudessa on epäammattimainen ulkoasu. Tieto esitetään monessa näkymässä tarpeettoman epähavainnollisesti ja esteettisyydeltään kokonaisuus muistuttaa 90-lukuisella ilmeellään lähinnä verkkopankkia.

Puheet voisivat vaikuttaa arroganteilta, mutta Duncan osoittautui mukavaksi pohdiskelijaksi. Hän jakoi mantralauseensa sanoiksi ja puhui löyhästi kunkin sanan ympäriltä.

***

Ensimmäiseen make-sanaan hän kuitenkin juuttui niin pitkäksi aikaa, että alkoi jo huolestuttaa. IxDA-porukan designväelle Duncanin sanoma ei sinänsä ollut uutta, mutta mukavana uskonvahvistuksena se toimi. Hän korosti, kuinka haluaa ratkaista ongelmia. Iso-Britanniassa muotoilun ajateltiin olevan keino saada tuotteelle vähän lisää hintaa, mutta Suomessa hän kertoi ymmärtäneensä muotoilun roolin ongelmien ratkaisijana. Niinpä hän nykyään palavereissa kysyy alkajaisiksi muulta väeltä ärsyttävyyteen saakka: Miksi olemme koolla, minkä ongelman haluamme ratkaista?

Esiin nousi viime aikoina keskustelua herättänyt ajatus suuruuden ekonomian rappiosta. Teollisen tuotannon maailmassa suuruudesta oli etua. Kun tehtiin suuret määrät perustavaraa, oli eduksi, että oli iso ja saattoi tehdä enemmän halvemmalla.

Nykymaailmassa, jossa menestyäkseen täytyy olla ketterä, suuruus on vain riesa.

– En voi nähdä, kuinka mikään pysyisi nykyään niin kauan paikoillaan, että suuruudesta ehtisi olla hyötyä, Duncan pohti.

***

With-sanasta harhauduttiin pohtimaan, että olisi parempi presentoida kokonainen käyttö-flow kuin yksittäisiä näkymiä. Seuraavassa hetkessä Duncan oli näyttämässä, kuinka Keynote osaa sijoittaa yksittäiset kuvat omille slaideilleen, kaikki samaan kohtaan, jos kansiollisen kuvia raahaan ohjelmaan. Hienoa, en ollut tiennyt tuota vaan kopioinut kuvat Keynoteen yksi kerrallaan ja nykinyt sitten paikoilleen.

Olen tästä puhunut jo vuosikaudet, mutta haluaisin tosiaan sovelluksen, joka yhdistäisi ainakin Omnigrafflen monet nerokkaat piirto-ominaisuudet ja Keynoten siirtymät. Photarista huolisin mukaan layer-tyylit. Olisi tietty hyvä, jos näin luodut protot toimisivat suoraan myös iOS-laitteilla natiivisiirtymin.

[Joojoo, opettelisin vain koodaamaan protoni HTML5:llä niin ei tarvitsisi mussuttaa.]

Esiin nousi Flashin aseman romahdus myös protoilussa. “Siinä ajassa kun väsää proton Flashillä, on jo koodannut oikean sovelluksen iOS:llä”, Duncan kärjisti.

Duncanin esitys oli innostava, mutta kaikkeen hänelläkään ei ollut ratkaisua. Kysyttäessä, kuinka selvitä hankalista asiakkaista, jotka eivät erota hyvää suunnittelua huonosta, hän päätyi neuvomaan, ettei kannata tehdä hommia sellaisille. Siksi hänkin aikoinaan lopetti työnsä designtoimistossa ja suuntasi Skypelle.

Isäntäyritys Futurice esiteltiin iskevästi. “Teemme sovelluskehitystä rahasta”, kalvolla kerrottiin ja luvattiin että liikkeelle päästään tarvittaessa kolmen rivin speksillä.

Ensimmäinen varsinainen puhuja oli Janne Käki, joka toimii Futuricen pää-iOS-kehittäjänä. Innokkaammat App Storen seuraajat tuntevat Jannen myös Stop Map Helsinki ja Routeclock-sovellusten tekijänä. Sovelluksissa on pyritty visualisoimaan joukkoliikenteeseen liittyviä tietoja uudella tavalla. Visualisoinnista kertoi myös Jannen esitys.

Janne kertoi tarinan avaruussukkula Challengerin tuhosta. Onnistunut sukkulan laukaisu on lukemattomien parametrien summa. Aiemmista laukaisuista oli kerätty tarkat tiedot, mutta ne esitettiin typerällä avaruusrakettiaiheisella kuvaajalla niin että oleellinen informaatio jäi piiloon. Jos data olisi esitetty järkevämmässä koordinaatistossa, olisi ymmärretty paremmin, kuinka paljon laukaisupäivän kylmyys lisäsi epäonnistumisen todennäköisyyttä.

Tarkoituksenmukaisen visualisoinnin Janne nosti myös Ruisrock 2011 -sovelluksen onnistumisen perustaksi. Aika liikkuu vasemmalta oikealle, esiintymislavat sijaitsevat toisiinsa nähden päällekkäin. Ja mikä ettei se voisi näyttää kitaralta ja kun se kerran näyttää kitaralta, niin olisihan kieliäkin hyvä voida soittaa.

Suunnitteluprosessi oli ollut kevyt. Suunnittelijaporukka oli brainstormannut tovin, mitä tietoja festareilla olleessaan kaipaisi. Ohjelma, tieto esiintyjistä, paikkojen sijainti, oma sijainti, kavereiden sijainti. Koska verkot tapaavat mennä festareilla tukkoon, sovelluksesta päätettin tehdä riippumaton ulkomaailmasta. Näin kavereiden sijainnin selvittäminen jäi tällä kertaa pois, mutta muihin tarpeisiin pyrittiin vastaamaan mahdollisimman hyvin.

Olen joskus miettinyt, että festarialueille voisi kiinnittää wlan-tukiasemia roskiksiin ja sen sellaisiin ja niiden avulla voisi toteuttaa jonkinmoista paikannusta, vaikka puhelinverkko jumittaisikin. Ehkä tämäkin tarve joskus tyydytetään.

Janne kertoi vielä jälkeenpäin sydäntäsärkevän tarinan Flow-festivaaleille tekemästään versiosta samasta sovellusrungosta. Sovelluksen tekeminen jäi sen verran viimetinkaan, että näytti todennäköiseltä, ettei Apple ehtisi hyväksyä sitä kauppaan ennen festareiden alkua. Vetoomukset eivät auttaneet, vaan sovellus jäi jumittamaan Applen hyväksyntäjonoon festariviikonlopun ajaksi. Niinpä Janne jakeli sovelluksen kehitysversiota halukkaille, jotka toimittivat hänelle puhelimensa UDID-koodin. Voisiko Flow-sovellukselle enää soveliaamman undergroundia jakelutapaa toivoakaan.

– Joo, kyllä Flow-festareille on oma sovellus. But you’ve probably never heard of it.

Mutta osattiin sitä ennenkin. Selatasseni Malmin lentokentän historiasta kertovaa kirjaa, huomioni kiinnitti vanha Aeron aikatauluja esitellyt mainos. Reitit ja aikataulut on esitelty sangen nokkelasti. Ympyrän koko indikoi suoraan, kuinka paljon lähtöjä kyseisestä kaupungista kaikkiaan on. Kohteet sijaitsevat suuntaa antavasti oikeassa suhteessa toisiinsa nähden – paitsi Maarianhamina.

Lähtö ja saapumisajatkin on indikoitu vähäeleisesti nuolenkärjillä. Etenkin aikana, jolloin vaihdoyhteydet on täytynyt suunnitella itse, tämänkaltainen esitystapa on varmaan ollut hyödyllinen. Kovin suuriin lähtömäärin saakka se ei tietenkään skaalaudu muuttumatta sekavaksi.

Kiinnostava yksityiskohta tuokin, että Tampere ja Pori on lyhennetty ruotsiksi sanan loppua korostaen. Lisäpisteet futuramaisesta fontista.

Vesterbacka ottaa lavan pontevasti ainaisessa punaisessa hupparissaan. Hän vitsailee aiheesta kertomalla, ettei aina pukeudu samaan huppariin ja lohduttaa, että niitä on kaapissa pitkälti toistakymmentä.

Luvut eivät jää tähän. Vesterbacka esiintyy muista puhujista poiketen ilman kalvoesitystä, mutta näyttää alkuun taustoittavan videon. Vihaiset linnut lentelevät virstanpylväästä toiseen, jatkuvasti ylöspäin nousevalla kulmalla. Mielessä käy, että kaiken hypetyksen keskellä on mahdollista, että ilmiön suuruutta ei ole edes kunnolla ymmärretty.

Videon jälkeen faktojen pudottelu jatkuu. “Nopeimmin kasvava kuluttatuote. Ikinä.”

Kyllä, se sisältää Facebookin. YouTube on hetkittäin yltänyt samaan tahtiin.

Keskustelu Twitterissä kiihtyy. Pelkkiä numeroita ja egobuustia, eikö se aio kertoa mitään? Toinen puoli vastaa, että kyllähän sitä saa ylpeä olla, kun on katetta. Suomalaista kateellisten ruikutusta kaikki muu.

Kyllä, Roviolla jos kellä on aihetta kehuskeluun, mutta on eri asia kuinka kiinnostava aihe se on puheenvuorolle vailla sen kummempaa analyysiä ilmiön syistä. Minua ihmetyttää myös, miksi Peter esiintyy kuin olisi keksinyt koko pelin itse, vaikka tietty on suuren työn sen eteenpäinviemisessä tehnyt.

Hieman kuulemme sentään pohdintaa myös menestyksen syistä.

• Peli jakautuu tasoihin, mikä tekee jatkamisen helpoksi.
• Peli on kiltti: se ei rankaise epäonnistumisista pudottamalla pelaajaa alaspäin.
• Hahmotkin ovat sympaattisia.

Tämä selittää toki aika vähän. Ennen Angry Birdsejä ja Angry Birdsien jälkeen on julkaistu lukuisia pelejä, joissa kaikki mainitut elementit ovat kunnossa. Vaikea Angry Birdsiä on täysin selittää ja vaikka Rovio sen osaisi tehdä, niin ei varmaan kannattaisi.

***

Palaan muistelemaan, kuinka itse kokeilin peliä ensimmäisen kerran. App Storen kuitti osoittaa, että olen ostanut sen 9.5.2010. Muistan, kuinka minulla oli tuolloin vähän ärsyttävä tunne. Pelistä oli kirjoitettu siellä täällä, mutta en oikein ollut keksinyt, miksi siitä pitäisi piitata. Hieman kuin olin lapsena tietoinen, että Star Wars on olemassa, mutta en oikeasti tiennyt siitä mitään ennen kuin YLE näytti elokuvan telkkarissa joskus 1995 tai 1996.

Peliä pelatessa tulee tunne, että olisi pudonnut keskelle jotain, josta ei ole kerrottu ihan riittävästi. Miksi se munia pudottava lintu on niin huono? [Olen samaa mieltä Oatmealin kanssa lintujen hyvyydestä.] Millä logiikalla kenttien tähtipisteytys toimii, kun välillä ei saa kolmea tähteä, vaikka luulisi pelaavansa kuinka satumaisesti? Toisaalta huomaa monta hienoa yksityiskohtaa. Tapa, jolla edellisen ammuksen jälki jää ilmaan auttamaan tähtäyksessä. Tapa, jolla peli näyttää uuden kentän tavoitteen ensin ja käyttäjä vierittää itse näytön ampumispaikkaan – ja kuinka näkymää zoomataan vaivihkaa samalla tarpeen mukaan.

Luullakseni tärkein tekijä pelin menestymisessä on sittenkin halki poikki ja pinoon menevä maasto. Kun oikeaan paikkaan suunnattu osuma saa valtavan tukkirakennelman huojumaan hiljaa ja lopulta lysähtämään kasaan, siinä on jotain kovin tyydyttävää. Visceral, kuten Norman sanoisi.

Jossain vaiheessa vastaan tulivat typerät bumerangilinnut ja alkoi ärsyttää niin paljon, että peli jäi.

***

Versterbacka mainitsee, kuinka he keksivät laittaa peliin ritsan, kun pelaajat eivät ymmärtäneet muuten, miten lintuja oli tarkoitus heittää. Ritsakontorolli on myös yksi välittömästi hyviltä toimivista piirteistä pelissä. Of course -designia. Se on hyvin luonteva tapa määrittää tämän pelityypin ikuisia muuttujia, kulmaa ja voimakkuutta.

Paitsi että Angry Birdsissä kulmakin on redusoitu pois – käytännössä ritsalla päätyy ampumaan aina täysillä. Mielessäni häivähtää ajatus, näinkö huonosti ihmiskunnalla menee. 90-luvulla vielä jaksoimme liikuttaa Worms-pelin matoja ympäri kenttää, valita aseita ja määrittää ihan itse sekä voiman että kulman. Nykyään nyimme lintuja matkaan saamatta edes itse valita, missä järjestyksessä eri tyyppisiä lintuja käytetään. Tätä se on, kun pelit tehdään kaikelle kansalle nuorten miesten sijaan.

Juttelin aikoinaan pikkuveljeni Eliaksen kanssa, että jotain Worms-tyylistä olisi hyvä tehdä iPhonelle. Sittemmin oikea Worms julkaistiinkiin, mutta sitä on kurja pelata puhelimella. Näyttö on liian pieni siihen. Rovio on pelkistänyt konseptin oleellisen osan viisaasti puhelinkokoon.

***

Vesterbacka ottaa kantaa ikuiseen kysymykseen: mitä Angry Birdsin jälkeen? Jääkö Rovio yhden hitin ihmeeksi?

Hän pudottaa pöytään lukuja, joiden perusteella ymmärtää, ettei Roviolla ole hätää. Ei ole syytä, miksei Angry Birds itsessään kantaisi vuosikymmeniä, kuten Hello Kitty ja kumppanit.

Vesterbacka ottaa tapansa mukaan puheeksi Disneyn ja sanoo minusta hieman vähättälevään sävyyn, että ihan kivasti hekin ovat pitäneet putiikkia pystyssä yhden hiiren varassa.

Tässä minusta on Angry Birds viihdebrändinä -konseptin ongelma. Hahmot eivät ole millään tapaa mielenkiintoisia. Nille ei ole olemassa juuri mitään tarinaa. Ne ovat vain persoonattomia ammuksia. Tämä saattaa muuttua. Vesterbacka ottaa puheeksi suunnitelmissa olevan elokuvan ja määrittää, että sen tavoite on olla tuottoisin elokuva. Ikinä.

Minun ei käy kateeksi käsikirjoittajaa. Yleensä oheistuotteet – pelit ja pehmolelut – seuraavat elokuvaa eikä päinvastoin.

Ja toisaalta. Kyllähän Marioonkin kohdistuu omituista kulttipalvontaa, vaikkei hahmossa ole mitään kiinnostavaa. [Nojoo, ehkä viikset]. Mariossa oli täydellinen ohjaustuntuma ja muuta Nintendo-tarjontaa paremmat grafiikat, mutta pelihahmon fanittaminen on vähän höppää.

Samalla tapaa kuin minua ihmetyttää, miksi Angry Birdsistä keskustellaan markkinointi-casena eikä pelisuunnittelu-casena, minua turhauttaa ajatus, että Rovio jättäisi pelinkehittelyn sikseen ja keskittyisi lypsämään Angry Birdsiä. Toivottavasti Rovio ei kyllästy yrittämään ja saamme nähdä vielä muutakin.

Sitä odotellessa kannattaa katsoa tämä riemuisa coveri Angry Birdsin – myönnetään – mainiosta tunnusmusiikista.

Joku voisi kehittää hajuttoman maalin, johon tulisi vahingossa sotkeneeksi itsensä.

Joku saattaisi kehittää automaatin, jossa olisi pehmustettu vaihtoraha-aukko, jossa rahat eivät pitäisi pudotessaan mitään ääntä. Luultavasti ne jäisivät vahingossa automaattiin.

Joku kenties keksisi luoda todella suuren kermanekan, joka näyttäisi aivan maitokannulta. [Miksi kermanekka on aina maitokannua pienempi? Onko kerman käyttäjiä vähemmän? Onko kerma kalliimpaa ja sitä halutaan vihjata ottamaan vähemmän käyttämällä pienempää astiaa? Vai onko kerma vahvempaa tavaraa ja sitä kaadetaan siksi kahviin vähemmän kuin maitoa?]

Sikäli ongelma on jo todellinen, että joku meni jo keksimään polttomoottorittoman auton, johon täytyy lisätä äänet erikseen.

[Vinkki: Camera+ tekee ihmeitä iPhone-kuville.]

Hänelle titteli ei ole ongelma. Hän on yli-innovaatioaktivisti Aalto-yliopistossa.

Tuulenmäen sisään spiikkaava Pauliina Ahokas lupaa, että nyt tulee hieno esitys. Hän on ollut näkemässä Anssin jo kahdeksannella luokalla kertomassa 1. maailmansodan hävittäjistä. Tuulenmäkeä kuuntelee kieltämättä ilokseen. Nauruja yleisöltä hakiessaan hän painottaa sanoja kuin Esa Saarinen. Kokonaisuudessaan hän artikuloi rauhallisemmin. Hän on innostunut, muttei saarnaa.

Tuulenmäki muistuttaa tosiasioista. Suomalaisia on vähän. Täällä ei ole varaa elää siiloissa, vaan resurssit tarvitaan käyttöön.

Onneksi olemme erinomaisia suunnittleijoita.

– Suomessa tulee kylmä ja pimeä aina jossain vaiheessa, hän heittää. Helppohan se on Kreikassa maata puun alla ihmettelemässä.

Toinen vahvuus on sama, joka on tullut esiin pitkin päivää. Suomi on siitä outo maa, että täällä sanaan voi yleensä luottaa. Naapureita on ollut perinteisesti niin vähän, ettei heitä ole oikein varaa pettää.

Nämä vahvuudet huomioidenkin Suomella on vain yksi mahdollisuus selvitä hengissä: tehdä strategisia innovaatiota.

Hevonpaskabingo kilahtaa

Strategia ja innovaatio samalla sanassa kuulostaa pahalta, ja Tuulenmäki tietää tämän. Hän jatkaa silti rohkeasti ja määrittelee kaksi tekijää.

1. Tee eri asioita kuin muut
2. Jos et tee eri asioita kuin muut, tee ne eri tavalla

Tuulenmäki havainnolllistaa, että jos pankista riisutaan logot, asiakas ei tiedä, minkä pankin konttorissa hän sattuu milloinkin olemaan. Tällöin pankkien ainoaksi erottautumistekijäksi jää korkomarginaalilla kilpailu.

– Jos pankeilla on jokin strategia, niin ei se asiakkaalle näy, Tuulenmäki vinoilee ja jatkaa, että sama pätee myös apteekkeihin, yliopistoihin ja kukkakauppoihin.

Mistä tietää että on?

Tuulenmäki kertoo tarinan lentoyhtiöistä havainnollistaakseen, kuinka paljon täytyy poiketa kilpailijoista, jotta eroa voisi sanoa strategiseksi.

American Airlines keksi aikoinaan kanta-asiakasjärjestelmän, jonka Delta kopioi kahdessa viikossa. Ei lasketa.

TWA-yhtiöllä oli myös penkkejä, joita se ei saanut myytyä. Se päätti ruuvata ne irti ja tarjota economy+-luokkaa suuremmilla jalkatiloilla. Tämäkin on kopioitavissa, mutta se vaatii jo poissulkevia valintoja: ottaa vai jättää.

Southwest Airlines puolestaan oli ensimmäinen halpalentoyhtiö. Sen lähetysmistapa verrattuna tavalliseen lentoyhtiöön on jo reittivalinnoista lähtien niin poikkeava, ettei suora kilpailu enää ole mahdollista.

Ellei innovaatioon liity joko–tai-valintaa, se ei ole strateginen. Muuten vanha peluri voi tehdä saman perässä ja voittaa pelin skaalaedullaan.

Mieleeni muistuu taannoin diplomityössäni lainaamani Alexander Manun Imagination Challenge -kirja, jossa myös puhutaan strategisista innovaatioista. Taktisia innovaatioita käytetään suojelemiseen, strategisilla taas tuhotaan vanhaa ja luodaan uutta. Vispilä voi olla strateginen innovaatio, jos kerma ei ole ennen saatu vaahtoamaan. Sähkövatkain taas on taktinen innovaatio, joka vain inkrementaalisesti parantaa tuotetta.

Tuulenmäki liittää joko–tai-valintoihin myös kohderyhmän huomioimisen. Cirque du soleil on oppikirjaesimerkki sinisen meren strategiasta. Se ei tavoittele samaa väkeä, joka käy tavallisessa sirkuksessa. Kotoinen herkullinen esimerkki on Omenahotelli. Siinä missä tavalliset hotellit punnitsevat pyyhkeitään selvittääkseen, kuka saa neljännen tähden, Omenahotelli ilmoittaa olevansa vaihtoehto anopin sohvalle.

Omenahotellin ja halpalehtoyhtiöiden harjoittama oleellisen tekeminen kyllin hyvin ja tarpeettoman karsiminen pois tuo mieleen myös Clayton Christensenin Innovator’s Dilemma -teoksessaan esittelemän disruptiivisen innovaation. Kun markkinajohtajat innostuvat kilpailemaan keskenään yhä mitättömimmillä vipstaakeilla (vaikka sitten pyyhkeen paksuudella), se jättää markkinoille tilaa kilpailjoille, jotka ymmärtävät paremmin, mistä asiakas on lopulta halukas maksamaan.

Tuulenmäki huomauttaa, kuinka Playstation toi vastaavasti aiemmin lapsille suunnatut konsolipelit kolmikymppisille miehille ja Nintendo Wii sittemmin vielä vanhemmille sukupuoleen katsomatta. Ja voisi sanoa, että iPhone niille lopuillekin, jotka eivät olisi koskaan ostaneet pelikonetta. Tuulenmäki kehottaakin miettimään, ketkä eivät ole asiakkaita ja mitä heille tehtäisiin.

Tuulenmäki ottaa hampaisiinsa kosmetiikkamainonnan kuin standup-koomikko. Hän kehuu Doven missiota yhdeksi parhaista tietämistään: laajentaa vallitsevaa kauneuskäsitystä.

Kohta ollaankin jo Dubaissa, jossa koko valtio on nähtävissä strategisena innovaatiota. Kaikki on mahdollista.

– Suomessa kiistellään, että saako nyt rakentaa asuntolaivoja Hakaniemeen. Dubaissa, jos asiakkaat haluavat rantaviivaa, niin sitten tehdään rantaviivaa.

Jos luodaan riittävän houkutteleva ympäristö, ei tarvitse enää puhua resurssien jakamisesta vaan väkeä alkaa virrata sisään.

Esimerkkejä riittää.

Sweet dreams security on saanut suhteettomasti julksuutta muotoilemalla perinteisen maskuliiniset turvatuotteet nokkelasti herkemmiksi.

Kaksi vaihetta

Kuinka strategisia innovaatioita luodaan? Tuulenmäki tarjoaa kaksi tekijää:

1. Nostetaan ideoiden laatu toimialan konventioiden tasolle
2. Lasketaan ideoiden kokeilukynnystä

Tai toisin sanoen

1. Ensin unelma-auditointi, jolla varmistetaan, että kunnianhimoa on kylliksi
2. Protohyping (suomalaisella pitää minkä lupaa -hengellä)

Eli ajatellaan ensin suuresti, niin että alkuperäinen ajatus on varmasti kyllin kunnianhimoinen. Toteutetaan sitten siitä niin vähän kuin mahdollista niin, että päästään kuitenkin testaamaan itse ideaa. Fail fast, scale fast sanottiin yhdessä yrityksessä aikoinaan. [Feilasimme kyllä, mutta emme ehkä kyllin nopeasti.]

Valitettavasti tavallisesti käy juuri päinvastoin: ajatellaan ensin pienesti ja keksitään banaali pikkujuttu. Sitten yritetään toteuttaa se liian suuresti ja kompastutaan omiin jalkoihin.

Konventioista puhuessaan Tuulenmäki pääsee vauhtiin. Häntä on mukava kuunnella, sillä hän ei tyydy hokemaan tyhjiä mantroja kyseenalaistamisesta ja innovoinnista, vaan pudottelee jatkuvasti konkreettisia esimerkkejä.

Miksi ihmeessä jääkiekkohallit haluavat ajaa yleisönsä pihalle saman tien ottelun päätyttyä?

– Jos minulla olisi 5000 ihmistä lompakkoineen sisällä ravintolassa puoli yhdeksältä, niin enpä niitä ensimmäisenä pois potkisi, Anssi pohtii.

Mieleen tulee, että elokuvateatterit toimivat aivan samoin. Joskus taannoin jokin baari mainosti alekaljaa elokuvalipulla Bristolin kupeessa, mutta enää ei ole Bristoliakaan.

Tai huoltoasemien vesiämpärit, Tuulenmäki muistuttaa. Voisiko kuvitella, että nykymaailmassa ei enää tarvitsisi kanniskella vettä pitkin mittarikenttää, vaan asemille saataisiin aikaan oikein vesihanat?

Helsingissä on havahduttu huomaamaan, että yrittäjien on tarpeettoman monimutkaista hoitaa asioitaan ja lähdetty korjaamaan tilannetta palvelumuotoilun keinoin.

Erityissuunnittelija Marja-Leena Vaittisen mukaan yrityksen kohtasivat ongelmia, kuten siiloutuminen, tuottajalähtöisyys sekä verkkopalvelun puute. Pahimmillaan ainoa taho, jolla oli kokonaiskuva tilanteesa oli asiakasyritys itse eivätkä kokonaisuuteen liittyvät virastot olleet tietoisia toisistaan.

Toimitusjohtaja ja palvelumuotoilukonsultti Timo Lahtinen Helsinkiä konsultoineesta Broadview-yhtiöstä käy läpi palvelumuotoilun käsitteitä.

Tuodaan loppukäyttäjä mukaan suunnitteluun, puretaan käyttötarinat auki ja mietitään kosketuspisteet kuntoon yksi kerrallaan. Lahtinen huomauttaa aivan oikein, ettei pidä juuttua pelkkiin kyselyihin, sillä havainnoimalla saadaan usein totuudenmukaisempaa tietoa.

Juuri tämän tapaista aineettomuutta ja reaalimaailmaa sisältävän kokonaisuuden suunnittelua on minusta mielekästä kutsua palvelumuotoiluksi [ks. aiempi kritiikkini termin epämääräisestä käytöstä].

Design-sanan käännöstä miettivät voivat lisätä yhden äänen lisää suunnittelulle. Design thinking on käännettu suunnitteluajatteluksi muotoiluajattelun sijaan.

Timo Lahtinen mainitsee käteväksi työkaluksi asiakassafarit. Eksoottinen nimi tarkoittaa, että työntekijät varustautuvat kynällä, paperilla sekä kameralla ja menevät katsomaan, kuinka asiat todellisuudessa tapahtuvat.

Toinen hyväksi havaittu työkalu ovat digitaalisten palveluidenkin suunnittelussa suositut persoonat, joiden avulla luodaan uskottavia karikatyyrejä kohderyhmän edustajista.

Kaikkeen nähtyyn aineistoon suhteutettuna projektin lopulliset tulokset tuntuvat varsin pieniltä, mutta luultavasti tämä on vasta alkua. Tehtyjen havaintojen perusteella osataan varmaan toteuttaa muitakin uudistuksia, ja tärkeintä on oppia uusi ajattelutapa palveluiden miettimiseen.

Vaittinen ja Lahtinen listaavat haasteita, joita palvelumuotoilun omaksuminen on asettanut kunnalle:

• Verkostojohtamisen tarve
• On totuttu ostamaan alihankintapalveluita, joiden lopputulos tiedetään
• Mittareihin täytyisi saada mukaan palveluiden käytettävyys

Tuhlaan ainoaksi jäävän kysymykseni pyytämällä lisäselvistystä palvelumuotoilun ostamiseen: kuinka tällaisen iteratiivisesti tehtävän työn ostaminen käy, kun julkisella sektorilla on tapana ostaa vain ennakkoon määriteltyjä kiinteitä projekteja – ainakin ohjelmistoalalla.

Kysymykseni kai ymmärretään epämääräisesti eikä vastaus tuo selvyyttä asiaan. Oikeasti olisin ollut halukkaampi kuulemaan kehitetyistä mittareista, mutta aikaa lisäkysymyksille ei ollut.

Mieleen tulee myös pohtia, missä roolissa palveluiden elämyksellisyys on kunnallisessa palvelumuotoilussa. Nyt nähdyssä esimerkissä tyydyttiin laittamaan lähinnä siilot suoriksi, mutta kuinka pitäisi toimia, jos otettaisiin tavoitteksi myös mielihyvä ja vaikkapa parempi elämä.

Lopulta mieltä jää kalvamaan yleisökysymys läheisestä katajanokkalaiskioskista, joka joutui lopettamaan byrokratiaviidakossa.

– Hiekkatievirasto kielsi pitämästä terassin tuoleja hiekalla, nurmivirasto nurmella ja asfalttivirasto asfaltilla. Jos olisi yrittänyt ripustaa tuolit ilmaan, niin varmaan ilmailuvirasto olisi kieltänyt senkin.

Jonkin verran on vielä matkaa jäljellä.