Muistikuvia sanomalaitteesta

Käyttäjäkeskeisen suunnittelun juurten kerrotaan sijaitsevan toisessa maailmansodassa, jossa tekniikan monimutkaisuus alkoi ylittää ihmisen kognitiivisen kyvykkyyden. Tällöin alettiin ymmärtää, että järjestelmiä ei voida suunnitella yksinomaan tekniikan ehdoilla, vaan käyttäjä tulee ottaa mukaan prosessiin.

Tätä on joskus vaikea uskoa, kun katselee armeijaa, jossa systeemien huonoutta paikataan ylimääräisellä harjoittelulla. Sehän ei maksakaan mitään.

***

Viestipuolen laitteiden kanssa viime syksyn puuhanneena kirjaan muutaman kokemukseni muistiin. Aikaa on jo kulunut sen verran, etten vahingossakaan tule lipsauttaneeksi mitään sotasalaisuuksia.

Muistan nähneeni sanomalaitteen jossain vanhassa Uuno Turhapuro -elokuvassa, mitä luultavimmin se oli Uuno armeijan leivissä. Sikäli oli kiinnostavaa päästä kohtaamaan moinen viimein elävässä elämässä. Kokemus oli vähän vastaava kuin kosketus analogiseen oskilloskooppiin. Hetken pysähtyminen ja hiljentyminen menneiden polvien insinöörien viisauden äärellä.

sanla

Sanomalaitteella voi kirjoittaa tekstiviestin kaltaisia sanomia, joita sitten lähetetään eteenpäin joko puhelinverkon ylitse tai radioiden avulla. Laite painaa kolme kiloa ja radio noin kymmenen kiloa, joten ihan kevyestä paketista ei ole kyse.

Puolustusvoimain verkkosivut mainitsevat seuraavaa:

Jatkokehittämisen tuloksena syntynyt uusin versio (m/90) edustaa alan huippuosaamista maailmassa.

Sivulla ei ole päiväystä, mutta teksti perustunee 90-luvulla Ruotuväessä julkaistuun artikkelisarjaan, jossa esiteltiin puolustusvoimien kalustoa. Olisi kiinnostava tietää puolueettomasti, kuinka kuranttia tavaraa laite nykyään on. Vielä vuonna 1997 sen hinnaksi kerrottiin hurjat 17 000 markkaa. [Lähteenä noista Ruotuväen artikkeleista koottu kirja Suomen sotavarustus, Pekka Majuri.]

Nokian vuonna 83 julkaiseman sanomalaitteen kanssa samaan perheeseen kuuluvat myös mm. verkon reitittimenä toimiva keskussanomalaite, hivenen mobiilimmaksi tarkoitettu partiosanomalaite sekä tulenjodossa käytettävä tulensosoitus ja mittauslaite (tumila). Kiinnostavinta on, että kaikissa on toisistaan poikkeava käyttölogiikka. Äkkiseltään luulisi, että olisi yksinkertaisempaa ja edullisempaa kehittää yksi käyttölogiikka ja pysyä siinä, mutta ehkä tarkoituksena on, että jos vihollinen vaikka oppiikin käyttämään yhtä laitetta, hän ei silti ymmärrä toisesta yhtään mitään…

***

Sanomalaitteen vähäisestä muistista ja suorituskyvystä purnaaminen on tietenkin naurettavaa – vanhat laitteet ovat vanhoja laitteita. Käyttöliittymä on lopulta yllättävän responsiivinen ja jättää monta tukkoista älypuhelinta toiseksi. Valitettavaa sitä vastoin on, että käyttölogiikka on monessa vaiheessa nurinkurinen ja tarpeettoman vaivalloinen.

Laitteen käyttöönottoon liittyy sarja toimenpiteitä: tietyt asetukset täytyy laittaa paikoilleen. [Sitä voi harjoitella tuolla] Tähän soveltuisi oivasti wizard-henkinen ohjaava käyttöliittymä, mutta sen sijaan asetukset sijaitsevat valikoissa siellä täällä. Muokattavat asetukset ovat keskellä sellaisia, joihin ei ole tarpeen koskea ikinä. Valikoita ei selvästikään ole suunniteltu todellisen käytön mukaan.

Valaiseva esimerkki tilanteesta, jossa ominaisuudet eivät vastaa tarvetta, on viestin kuittaaminen. Saapuvan viestin voi kuitata luetuksi kätevästi painamalla tarkoitukseen varattua painiketta. Näin lähtevä kuittausviesti ei kuitenkaan yksilöi, mikä viesti sillä halutaan kuitata, joten painikkeen käyttö on kielletty ja käyttäjän tulee hoitaa kuittaaminen manuaalisesti. Tähän liittyy jonkinmoinen määrä turhaa käsityötä ja leikepöydän puuttuessa asioiden painamista hetkellisesti mieleen tai kirjoittamista käsineen talteen.

Vastaavasti on hämmentävää, että laitteesta puuttuu mahdollisuus vastata suoraan saapuneeseen viestiin. Käyttäjän pitää sen sijaan poistua saapuneiden sanomien listauksesta ja siirtyä luomaan uusi viesti, jolle määrittelee erikseen vastaanottajan.

Wikipedia kertoo sähköpostin olleen olemassa jo ennen Internetiä. Näin siitä olisi varmaan voinut ottaa mallia jo vuonna 1983 tai viimeistään vuonna 1990, jolloin sanomalaitteista tehtiin päivitetty versio, joka ilmeisesti muutti vain hienoisesti ohjelmistoa ja muutamaa näppäinhattua.

Ulkoisilta ominaisuuksiltaan laitteessa olisi paljon parannettavaa. Massasta on helppo purnata, eikä se kouluttajamme mielestä ole ongelma, mutta päivän sanomalaite olkapäällä tetsanneena sanoisin, että laite voisi soveltua tarkoitukseensa paremminkin.

Laitteen näytön saa suojaan käännettävän lipan alle, mutta näppäimistöä ei suojaa mikään. Sinänsä kiehtova ajatus, että näppäinlukko keksittiin vasta 90-luvulla. Vastaavasti masentavaa, ettei ominaisuutta ole mahdollista päivittää ohjelmallisesti jälkeenpäin.

Näppäimistö jättää muutenkin toivomisen varaa. Näppäimet ovat ilmeisesti vesitiiviit, mutta liikkuvat vastaavasti hyvin tahmaisesti. Kymmensormijärjestelmän soveltaminen onnistuu huonosti. Näppäimissä ei ole myöskään merkkejä etusormien paikoille. Tämä on ongelmallista pimeällä, sillä laitetta on onnetonta käyttää näppäimistövalon puuttuessa.

Hupsuna yksityikohtana näppäimissä on omituisia symboleita. Enterin virkaa toimittavassa painikkeessa on kolme vaakasuoraa viiva. Tämän vuoksi sitä tavattiin kutsua meillä merivoimissa komentajakapteeninapiksi.

***

ksl

Keskussanomalaite toimii sanomalaiteverkon reitittimenä. Wikipedia kertoo sen tulleen käyttöön vuonna 1989. [Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka sanomalaiteverkko toimi vuosina 1983–1986, kun reititinlaitetta ei ollut vielä olemassa.] Laitteessa on vinkeä kosketusnäyttö, jota meitä kuitenkin kiellettiin käyttämästä.

Keskussanomalaite on hankalan maineessa enkä usko, että aivan kaikki tajusivat, kuinka se tulee alustaa – saati miksi. Turhauttavinta siinäkin on, että varsinainen käyttö on kovin vaivalloista. Liikennettä valvoessaan ja viestejä välittäessään joutuu hyppimään jatkuvasti paikasta toiseen ja seikkailemaan syvissä valikoissa.

Erityisen omituinen on loppu-painike, jolla palataan taaksepäin valikoista. Tietyissä tilanteissa valikkoihin tehdyt muutokset tallentuvat palattaessa automaattisesti, välillä ne taas täytyy tallentaa eksplisiittisesti.

Oman hämmennyksensä tuo, että asetuksia voi tallentaa valmiiksi käyttölaitteelle ja siirtää ne siitä sitten keskuslaitteelle varnaisesti käyttöönotettaviksi. Käyttöliittymä valitettavasti kertoo kovin huomaamattomasti, kummassa tilassa kulloinkin ollaan.

Sanomalaitejärjestelmä käyttää tiedon salaamiseen pitkiä avaimia, satunnaisia merkkisarjoja. Käytettäviä avaimia vaihdetaan usein, ja vaihtaminen tulee toteutta tiettynä kellonaikana. Voisi olettaa, että tietokone olisi hyvä muistamaan tällaisia asioita, mutta minkäänlaista muistutusta ei ole laitteeseen mahdollista asettaa.

Monessa tilanteessa suututtaa myös kopiointimahdollisuuden puuttuminen. Kun samoja avaimia syötetään eri puolille järjestelmää, pitkät merkkisarjat joutuu kirjoittamaan moneen kertaan.

Hauskana yksityiskohtana keskussanomalaitteen mukana oli tapana kantaa tulostinta. Siitä huolimatta, että tulostin söi poikkeavan kokoista paperia, jota ei saanut enää mistään. Kuten ei mustekasettejakaan.

Kouluttajamme selitti meille, että keskussanomalaite näyttää saapuneet viestit vähän niin kuin sähköpostiohjelma. Mietin, että Suomessa on oltava joukko ihmisiä, joka sähköpostiin tutustuessaan mietti, että tämähän toimii vähän niin kuin keskussanomalaite. Joskus oli niin päin, että armeijassa tutustui tekniikkaan, jota ei siviilimaailmassa vielä ollut.

***

Sanomia voidaan lähettää myös tietokoneelta. Tätä tarkoitusta varten kehitetty tietokoneohjelma jätti lopulta suuhun kaikkein huonoimman maun. Tehtävänämme oli kerran toimia viestikeskuksessa ja mm. lähettää eteenpäin useammalle vastaanottajalle tarkoitettuja viestejä. Tällaisessa tapauksessa etsimme paperihakemistosta, mikä mahtoi olla halutun vastaanottajan tunnus sanomalaiteverkossa. Urakkaa hankaloitti, että viesteissä vastaanottajien nimet oli saatettu lyhentää eri tavalla kuin hakemistossamme.

Tämän jälkeen lähetimme viestit eteenpäin halutuille vastaanottajille. Yksi kerrallaan, sillä ohjelma ei ymmärtänyt usean vastaanottajan päälle. Jokainen lähettäminen vaati kolme ylimääräistä klikkausta. Jokaisen lähettämisen jälkeen lähetetty viesti katosi arkistoon, josta se piti tonkia esiin ja lähettää seuraavalle vastaanottajalle. Tämä jälkeen kutakin vastaanottajaa piti seurata ja jollei vastausta kuulunut tietyn ajan kuluessa, viesti piti lähettää uudestaan.

Jos viestikeskukseen sattui missään vaiheessa saapumaan viesti, se aukesi uuteen ponnahdusikkunaan eikä lähettämispuuhan jatkaminen ollut mahdollista ennen kuin tämä viesti oli käsitelty. Jos viesti oli tarkoitettu omalle johdollemme, se tuli tulostaa paperille ja kantaa käsineen eteenpäin.

Tietokoneet ovat varsin taitavia reitittämään viestejä, pitämään lokia tapahtumista ja seuraamaan, tuleeko viesteihin kuittauksia, mutta jostain syystä tuo järjestelmä oli toteuttu niin, että kaikki mahdollisuudet virheen tekemiseen oli jätetty käyttäjälle. Kenties oli ajateltu, että olisi epäreilua, elleivät kaikki varusmiehet joutuisi hajoamaan yhtä paljon tehtäviin katsomatta… Me saimme sentään istua sisällä koneinemme.

***

Puolustusvoimien viestikalusto on kiintoisa tutustumiskohde. Tuskin missään muualla pääsee aktiivisesti käyttämään noin iäkästä laitteistoa ja tutustumaan tuon ajan suunnitteluperiaatteisiin. Sanomalaitteessa on muutamia nokkelia oivalluksia, ja on mahdollista, että se todellisuudessa eroaa hyvinkin edukseen muista aikansa järjestelmistä. [Ensimmäinen sanomalaitehan on luotu jopa ennen alkuperäistä Macintoshia!] Laitteet on myös rakennettu ilmeisen laadukkaasti, koska ne ovat yhä käytössä.

Toisaalta on suorastaan lohdullista havaita, että käytettävyysasioiden huomioimisessa on vuosien varrella edistytty niin paljon, että pilalle paapottu nykykäyttäjä tuskailee vanhojen laitteiden parissa yhtenään, miksi kaikki on toteutettu niin hankalasti.

8 kommenttia artikkeliin ”Muistikuvia sanomalaitteesta

  1. Itsekin tuota sanomalaitetta kertauksessa tuskailleena tuli mieleen että se on ihan klassinen beta-vaiheen tuote jos mikä. Koko valikkorakenteen kehittäminen oli selvästi tehty tekniikan ehdoilla, ”kaikki kyllä löytyy” -periaatteella.

    Omaan käyttöön tehdyt softani toimivat juuri noin, yhdentekevät, kriittiset ja yleiset tiedot ovat suloisessa sekamelskassa ja pitää vaan tietää mitä muuttaa ja mitä ei. Kömpelyyksiä en jaksa korjata koska se tuntuu turhalta, selviäähän sitä näinkin. Ongelmia tulee vasta kun jonkun toisen pitäisi saada tolkkua lopputuloksesta. Hommaan kun lisää vielä intin perinteisen sinä et tiedä mitään, älä yritä olla nokkela ja mukaudu käytäntöihin koska sinulla ei ole vaihtoehtoa -tyylin niin käyttökokemus alkaa olla kasassa.

  2. Sitä minä vain, että ei tuo minusta nyt niin kovin vanhanaikaiselta tekniikalta näytä, kun laitteessa on kuitenkin käytössä jo qwerty.

    (Äh, ei pitäisi tulla spämmäämään toisten asiablogeja.)

  3. Luin artikkelin puoleen väliin kunnes äkkäsin vasta kirjoittajan! Terästän tässä muistojani laitteista, jotta seuraavalle kurssille olisi jotain annettavaa. Varsinkin KSL:ssä on paljon muistettavaa, jos laitteen haluaa hallita täysi., Tilannetta vielä hankaloittaa, että uuden käytännön johdosta seuraavalle kurssille tulijat eivät olet opiskelleet viesti -asioita laisinkaan.

    • Sori, Mägis. Kommentti jäi tarkistushaaviin ja ilmeisesti asiasta ilmoittanut meilikin meni roskapostien joukkoon. Aika vähän materiaali KSL:stä löytyy, mutta näköjään Google indeksoi tämän nopeasti.

  4. Ymmärtääkseni sanlan salaus on melko nopeasti purettavissa naapurin toimesta, mutta laitteet ovat kuitenkin uudelleen ohjelmoitavia, jolloin salauksen saa ”uudistettua”.

    Sanla on ollut SMS:n edeltäjä tekstiviestipalveluissa. Nokia on melko varmasti oppinut paljon Sanlajärjestelmää rakentaessaan. Niin reititys- kuin puhelinpään tekniikan kanssa.

    Sanla järjestelmän kokonaisuudessaan olisi varmasti voinut tehdä paremmin, mutta itselleni on syntynyt kuva tekniikasta ja järjestelmästä, jotka ovat toimineet Nokian insinöörien testikenttänä. Asiaa suunnitellessa, ei ole mietitty mitä kaikkea muuta järjestelmä voisi antaa puolustusvoimien käyttöön, joten TJ- ja IV-järjestelmät ovat tehty jälkikäteen olemassa olevaan systeemiin, joka ei niitä ole alunperin tarkoitettu tukemaan.

    Hinta taas nykytekniikalla melko varmasti jäisi huomattavasti alhaisemmaksi, mikäli vain iskun, veden ja lian kestävyyttä ei tarvitsisi huomioida. Nykyisellä kännykällä esim Nokia E61 tai uudemmilla systeemi olisi helppo toteuttaa verkon yli, kunhan tietoliikenne saataisiin kulkemaan vanhoja menetelmiä käyttäen. Tosi-tosi-paikan tullen kun radio- ja kännykkäliikenne ovat melko sekaisin. Silloin paikalle juoksutettu ja Soneran metsiin jättämät kuparit pelastaisivat monta bittiä taivaallisilta sotkuilta.

    SSH ja sähköposti yksinkertaisuudessaan olisivat riittävä ratkaisu. Tietenkin sähköpostin ongelma on sen sidonnaisuus palvelimeen, mutta eiköhän tuomalla peer to peer mukaan ajatteluun asia saada etenemään? Ohjelmistotekniikoita on olemassa, päätös ja tahtotila vain puuttuvat. Niin ja budjettivarat.

  5. Itse muistan jostain oudosta syystä pitäneeni kesselistä, eli keskussanomalaitteesta aikoinaan vaikka taustalla oli jo vuosia tietokoneen käyttöä ennen inttiä 90 luvulla.

    Toki tuo on varmaankin mielekkäämpää käyttää näytöltä, ja meille ei muuta sanottu kuin, että pidetään oma kesselin näyttö puhtaana ettei kosketusnäyttö lopettaisi toimintaansa. Ja joskus vituttikin tulla oman koneensa ääreen, kun päivystäjä oli sotkenut näytön rähmäsillä sormillaan ja se piti puhdistaa ennen käyttöä. Ennen kotiutumista ja koneiden ja vaunujen luovutusta kouluttajat sitten testas sanlat ja niiden näytöt.

    Meidän aikaan ei sanlaliikennettä voinut käyttää saati valvoa vaunun tietsikalla, vaan tietokoneella ei päässyt ohjaamaan kuin puhelinkeskusta (ja toki pelaamaan jotain minikokoisia pelejä jota sillä DOS läppärillä sai pyöritettyä).

    Meillä kesseleissä kiinni olleet tulostimet söivät sellaista normaalia reikälomaketta mitä esim. matriisit yleensä, mutta tulostin itsessään ei ollut matriisi vaan tosiaan musteruisku (ja niiden patruunoiden kanssa saikin tapella aika lailla, kunnes koko tulostimen käyttö lopetettiin turhana) Tuon paperikoon muistan siitä, että ”lainasin” aikoinaan laatikollisen paperia intiltä omaa vanhaa matriisitulostintani varten (vaikka toki jo minulla silloin oli joku musteruisku kotona)

    Ja mitä tulee kesseleiden myöhempään ilmestymiseen, niin kyllähän sanlalla pärjää mainiosti ilman keskitettyä viestinvälitystäkin sanla to sanla periaatteella.

    Mutta sellaista ”vaivaa” tuosta kesselistä oli, että työmäärä oli kesseli viestiasemilla moninkertainen muihin asemiin verrattuna =) Tuon huomasin kun olin n. kk ajan eri tyypin viestiasemalla (radio to puhelin välitystä tekevä asema) ja siellä oli vaunussa niin paljon vapaa-aikaa ettei tiennyt mitä tekisi. Ja aseman siirtojakin oli vähemmän prkl =)

  6. Urgenus, kiehtovaa tarinointia. Järjestelmä on ollut käytössä jo niin kauan, että olisi mahdollista, että isä ja poika fiilistelevät yhteisillä kösselinkonffausmuistoillaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s