Älä kompastu kynnykseen – 30 vinkkiä mobiilin sisäänkirjautumispolun suunnitteluun

Sujuva sisäänkirjautuminen on elintärkeää. Se on usein käyttäjän ensimmäinen kohtaaminen palvelun kanssa ja näin mahdollisuus tehdä hyvä ensivaikutelma. Valitettavasti kirjautuminen saatetaan mieltää ratkaistuksi ongelmaksi, minkä vuoksi se suunnitellaan ja toteutetaan laiskasti. Mobiiliympäristössä ongelmat korostuvat entisestään, kun tiedonsyöttö on vaikeampaa.
 

Lue loppuun

Android 4 kk käyttökokeessa: paluupainiketta tulee ikävä

Olen käyttänyt iOS:ia ensimmäisestä iPod Touchista lähtien. Viime kesäkuussa iPhone 4:ni liittyi jatkoksi hajoinneiden Apple-tuotteideni listalle, joten siirryin evakkoon Android-leiriin. Tässä tekstissä listataan huomioita reilun neljän kuukauden Android-taipaleelta. Android-käyttöjärjestelmää, Samsungia ja yksittäisiä sovelluksia käsitellään suloisessa sekamelskassa – vähän niin kuin kuluttajilla on tapana – joten on täysin mahdollista, että tekstissä vahingoitetaan fanipoikia.

Lue loppuun

Synninpäästö nahalle – skeuoformismin kolme tasoa

Olli Sulopuisto huhuili taannoin Twitterissä kommenttia skeuomorfismiin – reaalimaailmaa jäljittelevään design-tyyliin. Kehitin mielipiteen siltä varalta, että minulta kysyttäisiin. Aiheesta syntyi mainio juttu ilman lausuntoanikin, mutta tulin samalla ajatelleeksi asiaa tarkemmin. Näyttäisi, että siihen liittyy kolme tasoa, joista kahta on syytä välttää.  Kolmas on makuasia.

Lue loppuun

Windows Phone 8 lopetti hurskastelun

Minä pidän Windows Phone -käyttöjärjestelmästä. Tykkään tavasta, jolla se on lähtenyt etsimään omia latujaan iPhonen suoran seuraamisen sijaan. Pidän myös siitä, että se hyödyntää viisaasti pyyhkäisyjä painikkeiden sijaan ja nostaa sisällön keskiöön koristeornamenttien kustannuksella. 

Sen sijaan en ole ollut täysin vakuuttunut kotinäkymän Live Tiles -lähestymistavasta enkä oikein ymmärrä lehtijuttuja, joissa näiden perusteella väitetään iPhonea tai Androidia auttamattoman vanhanaikaiseksi. On hyvä asia, että puhelimessa on tarjolla näkymä ajankohtaisista asioista – kuten WebOS:ssä, N9:ssä, Androideissa ja viimein jollain lailla iOS 5:ssä. On myös hyvä olla oman maun mukaan muokattava näkymä, josta sovellukset saa helposti käyntiin. En ole kuitenkaan vielä vakuuttunut, että nämä kannattaa yhdistää Windows Phonen tapaan.

Live Tile -tiilet saattavat olla passiivisia laatikoita, joissa ei näy muuta kuin sovelluksen kuvake. Toinen vaihtoehto on, että niissä näkyy ajankohtaista tietoa, esimerkiksi viimeisimpiä uutisotsikoita. Vaikka tiili olisi jäljempää viisasta tyyliä, todennäköisyys, että se näyttää jotain kiinnostavaa juuri sillä hetkellä, kun satun katsomaan sitä on aika pieni. Odottelevan tuijottelun sijaan seuraisin ilmoituksia mieluummin listasta, jota saan itse vierittää omaan tahtiini.

IPhonen notifikaatiolistassa minua häiritsee, että se on lajiteltu sovelluksen mukaan. Uskoisin pitäväni jostain N9:n kaltaisesta toteutuksesta. (Kirjoitin aiemmin tarkemmin N9:n kotinäkymistä.)

N9:n yksi kolmesta kotinäkymästä näyttää listan tapahtumista (Kuva: Nokia)

Vastaavasti halutessani käynnistää sovelluksia, haluaisin voida löytää ne vakiopaikoilta. IPhonessa sovellusten järjestely on tuskaisen työlästä, kun määrä kasvaa suureksi, mutta sivutettu ohjelmalista on avuksi. En ehkä muista, millä sivulla sovellus on, mutta tiedän sen paikan. Sitten selailen näkymästä toiseen ja kohdistan katseeni valmiiksi oikeaan kohtaan. Windows Phonen tai Androidin vierittämiseen perustuvalla listalla tämä ei onnistu yhtä helposti.

En ole kuitenkaan käyttänyt Windows Phonea niin paljon, että uskaltaisin tyrmätä koko lähestymistapaa. Kertokaa ihmeessä omat kokemuksenne kommenteissa.

Suuri laatikko ei ole avain onneen

Pahinta kuulemaani Windows Phone -kukkua on ollut passiivisten Live Tile -elementtien hehkuttaminen. Olin viime syksynä seminaarissa, jossa kerrottiin Windows Phonen designfilosofiasta, ja evankelista julisti että siinä missä iPhonen kuvakkeet ovat vain kiillotettuja koristeita, Windows Phonella niissä on keskitytty informatiiviseen sisältöön.

Niin kuin esimerkiksi tässä Internet Explorerin Windows Phone -tiilessä.

Vastaavasti kiillotetusta koristelinjasta esimerkkinä iPhonen kalenterikuvake.

Kalenterikuvake kertoo päivämäärän, viikonpäivän sekä uusien kalenterivarausten määrän. Internet Eplorerin kuvake ei kerro muuta kuin sovelluksen nimen.

Windows Phonen kuvake taustalaatikoineen on kooltaan 173*173 pikseliä. iPhonen kuvake  on 57*57 pikseliä. Vertailu on tietty hieman epäreilu: Windows Phonen näyttö on tarkempi kuin vanha ei-retina iPhone, joten suora pikseleiden vertaaminen ei ole mielekästä. IPhonella sovelluksen nimi ja numeropallullukka menevät myös yli kuvakkeen koosta. Lisäksi myös Windows Phonella kalenterikuvake on yhtä informatiivinen kuin iPhonella.

Myönnetään, Internet Explorer oli tarkoitushakuinen esimerkki, mutta se osoittaa, että pahimmillaan Windows Phonen tiilet eivät ole kummempaa kuin ylisuuria kuvakkeita ja on tekopyhää väittää muuta.

***

Windows Phone 8:n myötä hurskastelu onneksi loppuu: Microsoft on myöntänyt epäsuorasti, ettei suuri kuvake tuo aina lisäarvoa. Kohta kotinäkymän kohteiden koon pääsee valitsemaan suuren, keskikokoisen ja pienen väliltä. Näin sovellukset, jota eivät tarjoa kuvakkeessaan lisäsisältöä voi pienentää ja varata tilan niille sovelluksille, jotka käyttävät tilan hyödykseen. Joku voisi sanoa, että tämä on aika lähellä Androidin kotinäkymää widgeteineen.

Samalla kotinäkymän oikean laidan tyhjästä tilasta on luovuttu. Tämä tila oli vanhassa designissa minua kummastuttanut valinta. Samalla kun puhuttiin tehokkaasta tilankäytöstä ja informaation korostamisesta, päänäkymästä oltiin valmiita varaamaan vajaa viidennes ohjelmalistaukseen vievälle nappulalle. Helpottihan se listan löytämistä, mutta uhraus tuntui kaikkiaan melkoisen suurelta.

On kiinnostavaa nähdä, kuinka hyvin Windows 8:n kotinäkymä otetaan vastaan. Ennakkoon on ehditty esittää arviota, että se on sekava ja tuo MySpacen riemunkirjavuuden mobiiliin. Toisaalta myös innostuneita arvioita on nähty.

Windows Phone 8 sallii pienemmät kuvakkeet. Loppu on käyttäjästä kiinni. (kuva: Techradar)

Wow-kokemuksia vuosien varrelta

Näinä kyynisinä aikoina tämäkin blogi saattaa äkkiseltään näyttää keskittyneen silkkaan purnaamiseen ja viisasteluun. Muistellaanpa siis tällä kertaa vaihteeksi hetkiä, jolloin tekniikka on saanut aikaan erityisen mieleen jääviä wow-kokemuksia.

Sanotaan, että tulevaisuus on jo läsnä arjessamme, se vain on epätasaisesti jakautunut. Niinpä hetkittäin törmää sattumiin, joiden jälkeen mikään ei ole enää ennallaan.

Windows 3.1 ja raahaamalla kopioiminen (1996)

Ensimmäiset käyttämäni DOS-pohjaiset tietokoneet olivat toki peleillään tehneet vaikutuksen jo aiemmin, ja Paintbrushilla piirtäminen oli ollut ihmeellistä, mutta voimakas wow-muisto liittyy niinkin arkiseen asiaan kuin Windowsin käyttöön.

Äiti oli käynyt jollain ATK-kurssilla ja näytti kerran minulle, että Windowsin File Managerissa oli mahdollista asettaa levykkeen ja kovaleyn ikkunat vierekkäin ja kopioida tiedostoja tarttumalla niihin kiinni ja raahaamalla paikasta toiseen. Näinhän sen kuului mennä!

[Olin selvästi tuolloin aika pahasti aikaani jäljessä, jos huomioidaan, että Macintoshissa vastaavaa raahausihmettä oli päässyt kokeilemaan jo yli kymmenen vuotta aiemmin.]

Windowsin File Managerissa hurmasi mahdollisuus kopioida tiedostoja raahaamalla niitä paikasta toiseen (kuva: msdn.com)

Tarinalla on synkeä loppu. Äiti innostui raahaamisesta enemmänkin. Hänelle oli kerrottu, että Startup-kansioon raahatut kohteet käynnistyvät itsestään Windowsin käynnistämisen myötä. Äiti ajatteli, että sehän olisi kätevää ja taisi innostua raahaamaan sinne liki kaikki vanhan 386-koneemme vähäiset sovellukset. Lopputuloksena oli, että Windows kaatui heti käynnistettäessä yrittäessään ladata kaikkia sovelluksia koneen neljän megatavun keskusmuistiin.

En tiedä, kuinka ongelma lopulta ratkesi, mutta äiti säikähti niin paljon, että sai alkusysäyksen hankkia ensimmäiseksi uutena ostetuksi koneekseen Macintosthin.

Dabbler ja Wacom-piirtopöytä (1996)

Niin siinä lopulta kävi, äiti osti Macin estelyistäni huolimatta. Ala-astekaverini olivat sentään kertoneet, että Maceistä ei ole mihinkään.  Ei sillä, Macintosh Performa 6200 oli monilta osin oikeasti tyhmä valinta. Edellisvuoden rautaa täyteen hintaan, mutta äiti päätyi siihen mielekkäämmän PowerMacin sijaan, sillä mukana tuli paketti pelejä ja multimediaa, jota ammattikoneessa ei olisi ollut.

Koneen lisäksi äiti hankki Wacomin piirtopöydän ja Dabbler-piirto-ohjelman. (Se oli karsittu versio Painterista ja saattoi tulla piirtopöydän mukanakin.)

En onnistunut piirtämään mitään kovin ihmeellistä, mutta ihailin ohjelmaa silti. Se tarjosi monia oikean näköisiä kyniä. Kun spraymaalilla maalasi, kuului aivan oikeaa suhinaa. Kynä toimi langattomasti ja tunnisti paineen. Ja mikä hienointa, kun kynän käänsi ympäri, se toimi pyyhekumina!

Dabblerin realismi yhdistettynä Wacomin piirtopöytään tekivät vaikutuksen. (kuva: SAP Design Guild)

[En tiedä, oliko piirtopöytä 90-luvulla suhteettoman kallis, mutta muistan ihmetelleeni, kun hankimme uuden laitteen 2000-luvulla, ettei juuri mitään kehitystä ollut tapahtunut. Kynästä oli tullut huonommin käteen istuva, levy oli muotoiltu rumemmin ja ADB-liitäntä oli vaihtunut USB:hen, mutta muuten se tuntui olevan ennallaan.]

3D-mallinnus ja Photoshop 5 (1998)

Hankkimamme CorelDraw-paketin mukana tuli jonkinlainen 3D-mallinnusohjelma, jolla oli hauskaa leikkiä. Yläasteella kuvaamataidon tunnilla, piti suunnitella katos koulun pihalle. Sain luvan tehdä omani tietokoneella. Koristelin valmiin kuvan vielä muodikkaasti Photoshopin linssiheijastuksella.

3D-mallinnusohjelma innosti leikkimään. Muistan, kuinka mietin, että kaareva penkki olisi suoraa tehokkaampi. Kuva viimeistelty aikakauden tapaan pilvisuotimella ja linssiheijastuksella.

Photoshopin olin saanut kaverilta, joka lataili waresoftaa Hotline-purkeista. Olin käyttänyt Photoshop 3:a mainostoimistossa TET-harjoittelussa, mutta häneltä sain nelosen, jossa oli parempi tuki layereille. Riemu repesi kuitenkin saadessani käyttöön Photoshopin 5-version, jossa layer stylet toimivat aika lailla samoin kuin tänäkin päivänä.

[Tuon jälkeen Photariin ei olekaan tainnut tulla juuri muuta tarpeellista kuin vektorikappaleet. Olenkohan muistanut mainita, että Photoshopista on sittemmin tullut epäelegantti kökkö.]

Laajakaista (2000)

Muutimme Helsinkiin aloittaessani lukion. Tuolloin ADSL-yhteydet olivat vielä varsin kalliita, mutta kuulin luokkakavereilta, että olisi toinenkin vaihtoehto. HTV tarjosi tekniikkaa nimeltä kaapelimodeemi. Sellainen hankittiin, ja yhtäkkiä verkossa saattoi killua samalla rahalla kuinka kauan vain.

Kiinteä yhteys muutti koko internetin käytön. Enää ei tarvinnut erikseen mennä nettiin – soittaa modeemilla ja odotella – vaan verkossa saattoi olla jatkuvasti. Muistan elävästi, kuinka kerran striimasin radiota uudella iTunesilla, imuroin taustalla musiikkia Napsterista, selasin nettisivua ja keskustelin IRC:ssä. Tuolla hetkellä tuntui, että maailma on näpeissä.

Mac OS X (2001)

Mac OS X oli suuri mullistus. Dockin kasvavat kuvakkeet sekä animoituvat pienennetyt ikkunat, uudenlaiset kiiltävät nappulat. Toisaalta kikkailun taakse jäi, että monilta osin käytettävyys oli heikompi kuin vanhassa Mac OS:ssä. Ihastelun ohella aloin tuolloin lukiossa ollessani huomaamattani syventyä käytettävyysaiheisiin artikkeleihin, joissa pohdittiin Mac OS X:n suunnittelussa tehtyjä valintoja. Opintojen ohjaus ei ollut vielä sillä tasolla, että kukaan olisi osannut kertoa, että noita asioita voi halutessaan pohtia ihan työkseenkin.

Reittiopas (2001)

Reittiopas tuli kuin tilauksesta. Olin vasta oppinut, että Helsingissä oli verkossa tarjolla kattavat pysäkkikohtaiset aikataulut. Muistan pohtineeni, olisikohan niiden avulla mahdollista toteuttaa palvelu, jolle voisi kertoa, mistä minne haluaa matkustaa, ja tuloksena saisi parhaan reitin.

Mahdoinko ottaa ajatuksen koulussa puheeksi, ja joku kertoi, että Reittiopas oli jo olemassa. Nykyään on vaikeaa ymmärtää, kuinka ennen sitä tultiin toimeen. Vastaavasti puhelimiani pikku hiljaan älykkäämmäksi päivittäessäni Reittiopas on ollut yksi tärkeimpiä kaipaamiani palveluita. On vaikea uskoa, ettei siitä niin monta vuotta ole, kun vielä jouduin printtaamaan mukaan nipun paperia tai ottamaan valokuvan tietoneen näytöstä, kun matkustin vieraaseen osoitteeseen.

[Siihen nähden, kuinka edistynyt Reittiopas oli aikoinaan, se on kyllä kehittynyt valitettavan hitaasti. Onneksi API:t ovat sentään tarjolla, joten ReittiGPS:n tapaisia palveluita on päässyt syntymään.]

iBook (2001)

Applen alkuperäinen värikäs iBook ei ollut minua kauheasti innostanut, mutta valkoinen iBook G3 oli täysosuma. Muistan, kuinka kävin kuolaamassa sitä Eteläisen Rautatiekadun Mac-kaupassa. Se taisi olla siihen aikaan nimeltään vielä e. [eepiste].

Kannen samettinen tuntuma, koneen nukkuessa rauhallisesti sykkivä valkoinen virtavalo. Pääsin käymään Yhdysvalloissa ja toin sieltä tuliaisina iBookin, ensimmäinen oman tietokoneeni. Se maksoi 1290 taalaa ja sai nimekseen Matilda.

iBook oli valkoinen ja upea. (Minulla oli G3-malli. Applen kuvan G4:ssä, iBook-teksti on kirjoitettu Myriadilla eikä Apple Garamondilla, kuten minulla vielä. Myös näppäimistön edessä oleva pinta vaihdettiin sittemmin metallista muoviksi.)

Yritin käyttää konetta abivuonna koulussa muistiinpanojen tekemiseen, mutta hyöty jäi kyseenalaiseksi ja luovutin ensimmäisen jakson jälkeen. Siihen aikaan lukiossa jaettiin niin suuri määrä aineistosta erinäköisinä monisteina, ettei paperista päässyt eroon kuitenkaan. Wlan-verkkoakaan ei Ressussa ollut ja 3G oli vasta markkinointipuheen asteella. Kätevämpää oli lopulta kirjoittaa muistiinpanotkin käsin, niin sai kaiken aineiston yhteen paikkaan.

iPod (2002)

iPod julkistettiin jo vuonna 2001, mutta minä pääsi hipelöimään sellaista vasta seuraavan vuoden puolella. Siihen aikaan Suomen Apple järjesti tilaisuuksia, joissa esitettiin suorana Applen messujen Keynote-puheita. Vuoden 2002 alun MacWorldin Keynote-tilaisuus järjestettiin TaiK:n Mediakeskus Lumeessa.

Esillä oli myös Applen tuotteita, kiinnostavimpana iPod. Vaikutuin ennen kaikkea siitä, kuinka hyvältä alkuperäisen iPodin mekaaninen ohjauspyörä tuntui. Oli tyydyttävää pyörittää sitä ja nähdä, kuinka äänenvoimakkuus päivittyi portaattomasti ja hyvin täsmällisesti.

Samalla hetkellä ymmärsin kapeakatseisuuteni. Tiesin kyllä, että laite käytti Firewireä ja että siinä oli viiden gigan kovalevy ja jännä ohjauspyörä mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että siinä oli oltava myös käyttöliittymä. Olin mietinyt vain, mitä laitteella voi tehdä enkä kuinka se tapahtuu. [Sittemmin analysoin pyöräkäyttöisiä iPodeja varsin yksityiskohtaisesti.]

Hankin oman iPodin toisen sukupolven laitteiden tultua myyntiin samana vuonna. Niissä ei valitettavasti ollut enää mekaanista ohjauspyörää, mutta kosketusherkkä toteutuskin toimi hyvin. Tunsin oloni vähän noloksi valkoisissa kuulokkeissani. Mikä hassuinta, mietin, mitä ihmisetkin ajattelevat.

Miettivätkö kaikki, että tuokin hölmö on maksanut 450 euroa mokomasta lelusta, pohdin.

[Olin fuksi tuolloin ja ollut raksalla töissä heti kirjoituksista lähtien, ja tunsin, että minulla olisi varaa vähän humputella.]

Bluetooth ja kännykän sekä tietokoneen yhteispeli (2003)

Minä kyllästyin Nokiaan jo paljon ennen kuin se oli muodikasta. Olin oppinut, että Erikssonin puhelimet saisi toimimaan Bluetooth-yhteyden avulla viisaasti yhteen Macin kanssa. iBookissani ei ollut Bluetooth-vastaanotinta, joten kävin ostamassa USB-vastaanottimen Erottajan PC-Superstoresta.

Sepä olikin hienoa. Yhtäkkiä pystyin synkronoimaan puhelinmuistioni ja kalenterini tietokoneen ja kännykän välillä. Myös tekstiviestit saattoi siirtää turvaan tietokoneelle. Toimipa puhelin tietokoneen modeeminakin.

Erityisen hienoa oli sittenkin käyttää puhelinta tietokoneen kaukosäätimenä. Tämän mahdollisti Salling Clicker, ensimmäinen koskaan ostamani shareware-ohjelma [se vaati vaivannäköä ennen app stroreja]. Puhelimella saattoi valita iTunesin soittaman kappaleen tai vaihtaa diaa Keynote-esityksessä. Mikä hienointa, musiikki osasi mennä tauolle puhelimen soidessa, jotta sain puhua rauhassa. Tunsin nykyajan viimein koittaneen.

Amazon ja eBay (2003)

Kirjoja ja musiikkia Amazonista, valkoisia kuulokkeita eBaystä, kun Suomessa myytiin vain mustia. Tuntui upealta, että tavara liikkui maailman ääristä yhtä nopeasti ja vähän helpommin kuin Suomesta.

YouTube (2005)

Asuin Saksassa, kun aloin yhtäkkiä törmätä YouTube-linkkeihin [ensimmäiset olivat mahdollisesti Just Sopivasti -blogissa]. Muistan pitäneeni enemmän Google Video -linkeistä, sillä YouTubeen oli Saksassa jotain pääsyrajoitteita. Google Video oli muutenkin enemmän makuuni. Se oli designiltaan tyylikäämpi, ja siihen aikaan Googlea oli kaikkiaan vielä tapana fanittaa jokseenkin kritiikittä.

Kirjoitin taannoin YouTuben soitinkäyttöliittymän evoluutiosta. Sehän ei ensin alkuun ollut kovin häävi.

YouTuben alkuaikojen soitin oli varsin rujo.

YouTube oli ihmeellinen muutos. Siihen asti video webissä ei ollut ikinä toiminut. Ainakaan Macillä. Se oli aina pakattu jollain codecilla, jota ei lopulta pitkällisen asennuslinkkien klikkailun jälkeenkään ollut olemassa. YouTube-videot – ne vain toimivat. Oli tosiaan aika, jolloin Flash-teknologia oli osa ratkaisua eikä ongelmaa.

Samaan aikaan, kun olin haltioissani, olin myös vähän ahdistunut. Olin tottunut ajatukseen, että video ladataan koneelle kerran ja sen jälkeen sitä katsotaan paikallisesti, turhaa verkkoliikennettä aiheuttamatta. Vielä muutama vuosi aiemmin olin odottanut kiltisti tuntikausia, että haluamani musiikkivideo valuisi Limewirestä, niellyt pettymykseni latauksen katketessa vain muutamaa megaa ennen loppua – ja aloittanut alusta.

Nyt tuntui kamalalta kerskakulutukselta ladata video toistamiseen, jos sen halusi nähdä seuraavana päivänä uudestaan.

Google Maps (2005)

Näemmä 2005 oli hyvä vuosi. Google Maps on YouTuben ohella vedenjakajapalvelu: on aika ennen ja aika jälkeen. Google Mapsiin saakka olin pitänyt hienona AJAX-temppuna, että sivulla pysyy vaihtamaan välilehtä ilman, että koko sivu ladataan uudestaan. Yhtäkkiä tulee Google Maps, jossa karttaa voi vierittää näkyviin tuosta vain, ja uutta sisältöä ladataan melkein reaaliajassa.

Sitäkin suurempi yllätys oli lopulta, että Google Maps alkoi toimia melkein heti myös Suomessa. Olin pelännyt, että Suomi on kuitenkin mitannut omat maansa jollain kolmiomittaustekniikalla, joka ei takuuvarmasti ole yhteensopiva minkään kanssa eivätkä kadunnimivirastot nyt ainakaan luovu aarteistaan, jos kerran nimipäivädatan käytöstäkin pitää maksaa, mutta kas, yhtäkkiä koko Suomen kartat olivat selattavissa yhtä kätevästi.

[Varsinaista karttatoimintoa lukuunottamatta olen aina kokenut Google Mapsin varsin hankalaksi. Omien paikkojen lisääminen ja tallentaminen on tuntunut sekavalta enkä koskaan meinaa löytää, voiko kartalle piirtää reittejä ja mitata matkoja vai olenko sittenkin käyttänyt tähän jotain ulkopuolista palvelua.]

Facebook (2007)

Nykyään tuntuu oudolta ajatella vuoden 2007 Facebookia. Mitä ihmettä siellä tehtiin ennen kuin statuksia pystyi kommentoimaan ja sittemmin peukuttamaan? Jostain syystä se tuntui silti heti lupaavalta palvelulta. Olen sitä ikäluokkaa, että olin aiemmin harmitellut, että IRC-galleriassa hengaavat vain nörtit. Facebookiin löysivät tiensä kaikki.

Tuskin nykyteineillä on mitään käsitystä, kuinka vaikeaa stalkkaaminen vanhaan hyvään aikaan oli.

iPhone (2007)

iPhonesta näki heti (asiavirheineen), että se oli monella tavalla merkittävä tapaus. Eikä silti aavistanut kuin pienen osan siitä, kuinka merkittävä se lopulta olisikaan.

Minulle se opetti etenkin, että kosketusnäyttö onkin käyttökelpoista teknologiaa. En ollut koskaan ennen nähnyt kapasitiivista kosketusnäyttöä ja olin luulossa, että kosketusnäytöt ovat väistämättä tuntumaltaan niin huonoja, ettei puhelinta ole mahdollista toteuttaa miellyttävästi ilman fyysistä näppäimistöä. Oppia ikä kaikki.

Hankin oman iPhonen vasta, kun iPhone 3G:tä alettiin myydä Suomessa, mutta iPod Touchin hankin heti, jotta pääsin ihmettelemään uutta uljasta maailmaa. Minulla kesti pitkälle vuoden 2007 loppupuolelle ennen kuin pääsin ensimmäistä kertaa koskemaan varsinaista iPhonea. Siihen mennessä monet isot pojat olivat jo leuhkineet omilla iPhone-kokemuksillaan. Olin ihan hissuksiin enkä suotta tehnyt tiettäväksi, että olin itse vielä tyystin kokematon.

Jaetut kalenterit (2007)

Pääsin töihin Elisalle ja sain ensimmäistä kertaa kohdata organisaation, jossa sähköiset kalenterit olivat oikeasti käytössä. Olin yllättynyt, kuinka hyvin se toimi. Sen kuin loi tapaamisen tietokoneelta, niin toinen sai siitä push-viestin puhelimeensa ja pystyi hyväksymään ehdotuksen saman tien. Kätevää kuin mikä.

[Neuvotteluhuoneen varaaminen olikin sitten hankalampi prosessi. Huoneita varattiin siinä missä ihmisiäkin, minkä vuoksi homma menee vaikeaksi suuressa organisaatiossa. Aika harvoin on kiinnostunut varaamaan juuri tiettyä huonetta, kunhan jonkin saisi. Ajallakaan ei usein ole niin väliä. Olisi syytä tarjota mahdollisuus ilmoittaa, että haluan järjestää neljän hengen tapaamiseen jossain vaiheessa iltapäivällä. Etsi huone, joka on vapaana niin, että kaikki pääsevät paikalle. Koneet ovat hyviä etsimään, ihmiset eivät. Ehkä tuollaisia toteutuksia onkin, mutta Elisalla ollut ratkaisu ei moista tarjonnut.]

Elisalla oli työsuhde-etuna myös rajaton mobiililaajakaistan käyttöoikeus, mikä oli tuolloin vielä uutta ja ihmeellistä. Omalla rahalla en ollut raaskinut käyttää nettiä muuhun kuin Reittioppaaseen ja sähköpostin lukuun. Merkittävin este mobiilinetin käytölle oli enää työ-Nokian huono selain.

Spotify (2008)

Armeijan teknologiasta ei juuri wow-kiljahduksia irronnut. Jurmo-alukset vaikuttivat kyllä hyvältä. Uutuspalvelu Spotify sen sijaan vakuutti kertalaakista. Toki kutsuvierasbeta lisäsi tärkeyden tuntua, mutta palvelu myös toimi yllättävän hyvin. Erityisesti vakuutti se nopeus, jolla striimattavat kappaleet alkoivat soida käytännössä yhtä nopeasti kuin paikallisella levyllä majailevat.

iTunes oli siihen mennessä muuttunut jähmeäksi keoksi ominaisuuksia, joten kevyt vaihtoehto tuntui tervetulleelta. Eräänä iltana halusin taustamusiikkia iltakävelylleni. Olin juuri vaihtanut puhelinta, joten siellä ei ollut lainkaan musiikkia. Ajatus musiikin synkronoinnista iTunesin kautta tuntui niin raskaalta, että tilasin sen sijaan Spotify Premiumin kymmenellä eurolla.

Sittemmin Spotifykin on kaikkine pakotettuine sosiaalisuusominaisuuksineen muuttunut ahdistavaksi. Inhottaa, kun en ole ihan varma, lähteekö kuunteluistani julkinen syöte jonnekin.

Ja on myönnettävä, että YouTuben tapaan hirvitti edelleen ajatus musiikin turhasta siirtämisestä verkkoa pitkin sen sijaan, että se olisi tallessa paikallisesti.

E-ink-näytöt (2009)

Nähdessäni ensimmäistä kertaa e-ink-näytön tuntui kuin kyseessä olisi ollut pelkkä mallilaite. Näytön kuva näytti samalla tapaa epätodellisen realistiselta kuin Ikean myymälän somistetietokoneiden näyttötarra. Vaan uskottava se oli. E-ink-laitteelta kirjan lukeminen on etenkin hyvässä valossa mielyttävämpää kuin muilla laitteilla ja mikä parasta, näyttö saa laitteen tuntumaan orgaanisemmalta, vähemmän tekniseltä laitteelta.

Näyttää siltä, että e-ink-laitteet eivät tule Suomessa kunnolla myyntiin, kun eivät ehtineet ennen tabletteja eikä valtavirta näe niiden arvoa.

Minua on alkanut viime aikoina himottaa Kindlen tai vastaavan hankkiminen. Kertokaapa, toimiiko ilmainen 3G kunnolla Suomessa? Entä saako sinne kätevästi artikkelit Instapaperista tai vastaavista?

iPad (2010)

iPad oli iPhonen tapaan melkoinen kokovartaloelämys. Muistan hyvin, kuinka olin kuullut huhua lounaalla, että yksi työkaveri oli hankkinut iPadin Yhdysvalloista ja yritin pysyä tyynenä, kun pääsin laitetta pikaisesti hipelöimään. Kirjoitin taannoin ensitunnelmia iPadin julkistuksen aikaan (asiavirheineen) sekä laajemmin, mikä tabletissa puhuttelee.

Videoneuvotteluhuone (2010)

Elisalla oli käytössään joitakin videoneuvotteluhuoneita. Virallinen nimitys telepresenssi oli kömpelö, mutta kokemus toimiessaan mainio. Laadukkaan, koko seinän kokoisen videokuvan lisäksi huomio kiinnittyi puheen laatuun ja viiveettömyyteen. Luultavasti juuri viiveen puute ja häiriötön ääni on se, mikä erottaa kokemuksen tavallisesta Skype-keskustelusta ja saa aikaan illuusion kasvokkaisesta kohtaamisesta. Hankalinta on päättää, minne katsoo, sillä kamerat eivät osu vastapuolen kasvojen kohdalle.

Saadaankohan joskus vielä puhelimiinkin kunnon ääni?

Kannettavien tietokoneiden muutokset

Äkkiseltään tuntuu, että kannettavat tietokoneet nyt eivät ole ainakaan muuttuneet miksikään. Silti niissäkin on tapahtunut yksittäisiä huomattavia hyppäyksiä

LED-näyttö (2007) Olihan se kova paikka, kun PowerBook-nimi muutettiin Intel-suorittimien myötä MacBook Proksi. Olin vaihtanut iBookini 12-tuumaiseen PowerBookiin, joka alkoi vuorollaan käydä vanhaksi. Jouduin hankkimaan 15-tuumaisen kannettavan, koska Applella ei ollut enää Intel-kauden aluksi tarjolla pienempää.

Muita merkittäviä edistysaskeleita en huomannut, mutta uusi LED-näyttö oli niin kirkas, että säikähdin koneen ensimmäistä kertaa käynnistäessäni. Ja tietysti menin heti vaatekomeroon kokeilemaan uutta taustavalaistua näppäimistöä.

Akun kesto (2010) Sain töissä käyttööni Applen unibody MacBook Pron, jossa oli integroitu akku. Olin luullut, että kannettavissa tietokoneissa ei ole MacBook Airia lukuunottamatta tapahtunut mitään kiinnostavaa, mutta yllätyksekseni sain huomata akun keston kaksinkertaistuneen. Siinä missä vanhalla koneella pärjäsi jotain kahden ja kolmen tunnin väliltä, uudella tunnuttiin puhuttavan yli viidestä tunnista. Uskalsi lähteä pidempäänkin palaveriin ilman virtajohtoa.

SSD-levyt (2011) Olin lukenut vertailuja solid state -kovalevyistä tiekoneissa ja ymmärtänyt, että niiden tuoma nopeushyöty ei olisi lopulta kovin suuri. Kun vuosi sitten käynnistin ensimmäistä kertaa uuden SSD-varustetun työkoneeni, hämmästyin suuresti. Käynnistyminen kesti vain kymmenkunta sekuntia. Maailmankirjat ovat sekaisin, kun tietokone käynnistyy nopeammin kuin puhelin.

Tarkka näyttö (2012) Työkaveri sai hiljattain koneekseen uuden Retina-näyttöisen MacBook Pron. Siitä on vaikea sanoa mitään. Kannattaa katsoa. [Päivitys: Marco Arment onnistuu sanomaan koneesta sanan jos toisenkin.]

Saako sinun mobiilikäyttöjärjestelmäsi hihanapit auki?

Olen oppinut, että kalliin pikkutakin tunnistaa siitä, että hihansuun napit pystyy avaamaan. Tavallisissa takeissa napit ovat mukana vain koristeina.

Analogia on vähän heikko, mutta yhtä lailla kiinnostava yksityiskohta liittyy iPhonen herätyskelloon. Jos hälytyksen toistumispäiviksi valitsee maanantain, tiistain, keskiviikon, torstain ja perjantain – tai kuten ihmiset sanoisivat arkipäivät – iPhone näyttää tallennuksen jälkeen, että hälytys toistetaan arkisin.

Vastaavasti, jos valitsee kaikki päivät tai vain sunnuntain ja lauantain, vahvistusteksti on joka päivä tai viikonloppuisin.

Mukava pikku yksityiskohta, joka löytyy myös Windows Phonesta. Androidista ei.

Mitä hiirille on tapahtunut? (Sisältää arvonnan)

[Arvonta on päättynyt. Voittajalle on ilmoitettu, ja voittajan nimi kerrotaan täälläkin, jos hän antaa luvan. Sain palkintohiiren testattavakseni, joten luvassa saattaa olla myös pieni arvostelu.]

Sain arvottavakseni hiiren. Penclic näyttää päästään alustaan kiinnitetyltä kynältä, ja sitä liikutetaan pitkin pöydän pintaa kynän tavoin. Hiiren on määrä olla nopea ja ergonominen. Nykyään on kovin hankalaa saada kommentteja kirjoituksiinsa, joten sovitaanpa, että arvon hiiren tämän merkinnän kommentoijien kesken.

Penclic-hiirtä pidellään kuten kynää (lähde: esittelyvideo)

Varaan myös oikeuden testata hiirtä pikaisesti ennen voittajalleen toimittamista – tiedä vaikka innostuisin kirjoittamaan siitä.

***

Kosketusnäytöt ovat iPhonen myötä hallinneet käyttöliittymäkeskustelua siinä määrin, ettei hiiristä ole pitkään aikaan paljoa puhuttu. Nyt on hyvä aika kirjata muistiin jälleen hieman huomioita hiiristä. Aiemmin tässä blogissa on käsitelty ainakin hiiriä yleisesti, Fittsin lakia sekä kosketusnäyttöjen vaikutusta hiirien vierityssuuntaan ja muihin eleisiin.

Luonnollinen vieritys

Vuonna 2008 kirjoitettu pohdintani kosketusnäytöistä ja hiirten vierityssuunnista osoittautui kaukaa viisaaksi. Viime syksynä Mac OS X Lionin myötä Apple käänsi oletusvierityssuunnan ympäri. Mentaalimalli ei enää olekaan, että käyttäjä liikuttaa dokumenttia kuvaavaa kameraa, vaan nyt liikutetaan itse dokumenttia. Tämä tuntuu luontevalta etenkin kannettavien ohjauslevyllä, jossa ele on nyt vastaava kuin kosketusnäyttölaitteissa.

Kytkin itse ominaisuuden pois parin tunnin totuttelun jälkeen. Päätin sittemmin antaa sille uuden tilaisuuden, jos vaikka oppisin näin hyödyntämään paremmin muun muassa selaimen paluu- ja eteenpäineleitä, jotka tuntuvat mielettömiltä alkuperäisellä vierityssuunnalla. En ole sittemminkään oppinut käyttämään näitä, mutta uutta vierityssuunntaa jäin käyttämään. Otetaan tämä nyt vaikka Steven viimeisenä toiveena.

Saanpa uuden syyn ahdistua toisten ihmisten koneita lainatessani.

Kommenttitäky: Kumpaan suuntaan sinä vierität? [Windowsilla mahdollisuus vierityssuunnan kääntämiseen on tainnut olla jo 90-luvulla.]

Monisormiset eleet

Kahden sormen vieritys on minusta yksi merkittävimpiä käyttöliittymäinnovaatioita, joita kannettavissa tietokoneissa on 2000-luvulla nähty. Joskus harvoin Windows-koneelle joutuessani kaipaan tätä ensimmäisenä.

Sen sijaan muita monen sormen eleitä en ole oppinut käyttämään tietokoneellani. En koe luontevaksi suurentaa tekstiä selaimessa nipistyseleellä. En pyöritä kuvia Esikatselussa pyörityseleellä. En käytä kolmen sormen pyyhkäisyä Exposéen.

Enkä ole edes jaksanut perehtyä siihen, mitä Exposé Lionissa tarkoittaa, kun on Mission Control ja kaikki. Minulla on nopea kone, mutta se menee jumiin kymmenien ikkunoiden kanssa ihan kuin ennen vanhaan.

[Ja sovelluksen sisäinen Exposé on menty pilaamaan näyttämällä myös aiemmin avoinna olleet tiedostot. Näin toimintoa ei uskalla käyttää ainakaan, jos asiakkaita on paikalla, jotteivät häe näe niiden tiedostojen nimiä, jotka olen varta vasten ennen palaveria sulkenut. Ja takaisin aiheeseen.. nyt.]

Kommenttitäky: Mitkä monisormieleet ovat sinulle tärkeimmät?

Ohjauslevy hiiren korvikkeena

Väitin yllä, että ei-Apple-kannettavaa hipelöidessään kaipaa ensin kahden sormen vieritystä, mutta unohdin, että ennen sitä kaipaa kunnollista ohjauslevyä. Apple on niin tyytyväinen omiin levyihinsä, että toi sittemmin markkinoille ulkoisen ohjauslevyn pöytäkoneen kanssa käytettäväksi.

 Magic trackpad tuo kosketuslevyn myös pöytäkoneelle (lähde: Apple)

On joitain tehtäviä, joihin ohjauslevy sopii hiirtä paremmin. Yksinkertainen web-selailu on kannettavalla kätevää. Sormia voi pitää näppäimistöllä ja siirtää nopeasti levylle vieritystä varten. Aina ei ole pakko siirtää edes koko kättä, vaan riittää, että vähän kurottaa sormella.

Minä tykkään sittenkin käyttää oikeaa hiirtä puuhatessani jotain graafisempaa. Laatikkoleikki Omnigrafflessa tai tarkan valinnan tekeminen Photarissa käy paremmin hiirellä.

Kommenttitäky: Huomaatko, että suosit ohjauslevyä tai hiirtä käyttötarkoituksen mukaan? Oletko hankkinut ohjauslevyn tietokoneeseesi?

Ulkoinen hiiri ja näppäimistö ja siitä seuraavan etäisyyden tunne

Tätä on vähän vaikeampi selittää. Minulla on työkäytössäni 13-tuumainen kone, jonka näyttö käy äkkiä ahtaaksi rohmuisia palettaja käyttävien ohjelmien kanssa. Lisäksi mainitsin edellä, että tunnen oloni tehokkaammaksi tehdessäni graafisia asioita hiirellä.

Silti välillä tuntuu, että on jotenkin vaivattomampaa askarralle vain pelkän läppärin äärellä. Se ei johdu vain siitä, etten viitsi kytkeä kiinni näyttökaapelia vaan jotenkin työ tuntuu käsinkosketeltavammalta, ohjauslevyn ja lähellä olevan näytön kanssa.

Kommenttitäky: Tunteeko kukaan ikinä näin? Olenko ok?

Kineettinen vieritys hiirellä

Kineettinen vieritys on Nokia käyttämä termi siitä efektistä, jota Apple käytti iPhonessa ja jota Nokia yritti saada aikaan omissa ensimmäisissä iPhonen jälkeisissä kosketuspuhelimissaan [N9:ssä ja Windows-puhelimissa se viimein toimii]. Tapa jolla, näkymä vierii näytön sipaisun jälkeen pikkuhiljaa hidastuen kuin fyysinen kappale öljytyllä pinnalla, on tenhoava ja tuntuu välittömästi oikealta.

Ei siis ihme, että Apple toi sittemmin saman myös Macin puolelle. Magic Mouse hylkäsi perinteisen hiiren rullan ja toi sen sijaan käyttöön kosketuspinnan. Se toimii kuin iPhonen lasi, ja kun sitä pyyhkäisee, selainikkuna liukuu pehmeästi kuten iPhonessakin. Lionin myötä se jopa pomppaa pehmeästi törmätessään sivun laitaan.

Pomppuefekti on kysyttyä tavaraa. Ilmeisesti patenttisyistä ainakaan Samsungin Android-laitteissa efektiä ei enää nähdä. En tiedä, kuinka N9 ja Windows Phone sitä soveltavat. Ovatko he lisensoineet sen Applelta vai toteuttaneet toisin?

[Minusta on tietty sääli, että näin oleellisia asioita pääsee patentoimaan.]

Keskustelin taannoin kollegojeni kanssa, jotka olivat sitä mieltä, että kaikki elämyksellisyys ja niin sanottu UX on pelkistettävissä perinteisekti käytettävyydeksi ja perusteltavissa hyötynäkökulman kautta. Kysyin, kuinka tällä oletuksella voidaan perustella, että pomppu tuntuu paremmalta kuin Samgsungin sininen valoefekti listan kohdatessa loppunsa. Emme tainneet päästä lopulliseen tulokseen.

Kommenttitäky: Pidätkö sinä kineettistä vieritystä ja pomppuefektiä millään muotoa merkittävänä?

Monisormieleet hiirissä

Magic Mousen kosketuspintaa voi käyttää paitsi vierittämiseen myös eleisiin. En ole jaksanut opetalla sitäkään. Kosketuslevyllä vielä jotenkin ymmärrän, erilaiset pyyhkäisyt ja pyörittelyt, mutta hiirellä, jolla sormia käytetään suorina, olen kokeillut tämän kovin hankalaksi. Viime aikoina myös muilta valmistajilta on tullut kosketuspintahiiriä, mutta en ole perehtynyt näiden monisormiominaisuuksiin.

Kommenttitäky: Käytätkö monen sormen eleitä hiirelläsi?

Kosketuskäyttöiset hiirikäyttöliittymät, hiirikäyttöiset kosketuskäyttöliittymät

HP on myynyt vuosien varrella pöytäkoneita, joita voi käyttää hiiren lisäksi kosketuksella. Käyttöjärjestelmänä on tarjottu perinteistä hiiripohjaista Windowsia muutamilla kosketuskäyttöön suunnitelluilla sovelluksilla kuorrutettuna. Lopputulos ei pikaisen markettihiplailun perusteella vakuuta: kättä joutuu pitämään vaikeassa asennossa, näyttö tuntuu tahmealta ja hyödyt ovat kyseenalaiset.

Windows 8:n myötä kehitys kulkee toiseen suuntaan. Alun perin kosketuskäyttöön perustuva Metro-käyttöliittymä tuodaan käytettäväksi myös näppäimistöllä ja hiirellä. Nähtäväksi jää, kuinka hyvin tämä toimii käytännössä.

Kommenttitäky: Uskotko, että Metro-tyyli löytää paikkansa myös hiirikäytössä? Oletko kokeillut Windows 8:aa?

Kosketusnäyttö tekee hiiren tarpeettomaksi

Jotkut kokevat, että kaikki käy kätevämmin iPadillä tai muulla tabletilla. Kirjoitin hiljattain omia kokemuksiani iPadin käytöstä. Vaikka tabletti on löytänyt paikan arjestani, koen silti, että sisältöjen luominen käy kätevämmin tietokoneella.

Kommenttitäky: Käytätkö hiirtä enää mihinkään vain teetkö kaiken täppärillä?

***

Tartu yllä vinkattuihin täkyihin tai kerro yleisiä ajatuksiasi hiiristä, niin pääset mukaan arvontaan. Käytä kommentoidessasi toimivaa sähköpostiosoitetta, niin tavoitan sinut tarvittaessa.

Näissä tehtävissä tabletti voittaa tietokoneen

Hiljattain Suomessa uutisoitiin näkyvästi oletus, että tabletit riittävät monien käyttäjän tarpeisiin niin hyvin, että saattavat korvata läppärit kokonaan. Kommenttikeskusteluissa lentosimulaattori- ja strategiapelimiehet purnasivat, että ei ikinä. Tuo on sikäli ironista, että pelipuolella vastaava ilmiö tapahtui jo aiemmin: valtavirta pelaa konsoleilla, ja PC-pelaaminen on jäämässä vakavampien harrastajien touhuksi.

Mitä pelikonsolit ovat pelaamiselle, tabletit ovat tablettitekemiselle: täysverisestä tietokoneesta karsittu ympäristö, joka soveltuu joiltain osin tarkoitukseensa niin paljon paremmin, että puutteet antaa anteeksi. Enää pitäisi määrittää, mitä tämä tablettekeminen on.

Erilaiset kysymykset iPadin mielekkyydestä ovat yleisiä Google-hakuja, joilla tähän blogiin päädytään. Tähän saakka aiheesta ei ole ollut tarjolla kuin kirjoitukseni iPad-julkistuksen jälkeisistä ensitunnelmista. Nyt kaksi vuotta myöhemmin asiaa on hyvä pohtia uudestaan.

Tämän takia käytän iPadia mieluummin kuin kannettavaa tietokonetta

Tabletissa on akkua jäljellä, kun sen ottaa käteensä. Vaikka kannettavien akut ovat parin viime vuoden aikana parantuneet merkittävästi, iPad on akkukestossaan omaa luokkaansa. Laitetta käyttäessään huomaa, ettei akkua mieti samalla tavalla kuin kannettavalla, vaan pädin ottaa käteensä hieman kuin kirjan.

Tabletilla pääsee verkkoon koska vain. Moni tuntemani iPad-käyttäjä ei pidä tätä kovin tärkeänä, vaan on tyytyväinen wlan-surffailuun, mutta minulle mobiiliyhteys on merkittävä hyöty verrattuna tietokoneeseen. Totta, saahan puhelimen avulla tarjottua verkon tietokoneelle, mutta säätämistä siinä on – ja yksi akku lisää, jonka tyhjenemisestä murehtia. Myös ilmaisia wlaneja on, mutta niihin kirjautuminen tapaa olla tavalla tai toisella rasittavaa.

On kovin kaikkivoipa olo tarttua laitteeseen, jossa on virtaa ja verkkoyhteys. Sillä pääsee pitkälle.

3G-yhteyden puute kannettavassa tietokoneessa on vain Applen ongelma. Monilla muilla valmistajilla on malleja, joissa ominaisuus on mukana. Testaamissani se vain on toteutettu sikäli hankalasti, että yhteys pitää avata erikseen kuin ennen vanhaan modeemilla soitettaessa sen sijaan, että se olisi aina käytössä.

Tabletissa ei ole kantta avattavaksi. Vaikka MacBook Air on ohut ja kevyt ja himottava, sen avaamiseen raitiovaunussa liittyy suurempi kynnys kuin iPadin esiin ottamiseen. Alkuperäisessä iPad-kirjoituksessani olin huolissani laitteen ergonomiasta: kuinka sen saisi pystyyn ja eikö lituskaa levyä ole hankala naputtaa.

Omassa käytössäni heti ostamisen jälkeen hankkimani Yoobaon suojakuori on osoittautunut käteväksi ja ratkaissut nämä ongelmat. Se on muotoiltu kuin Applen suoja niin, että sen avulla laitteen saa pystyyn ja näppisasentoon. Applen kuoresta poiketen se ei näytä kulahtaneelta ja napsahtaa napakasti, kun sen sulkee. Tuntuma on kuin mustakantisessa muistikirjassa. IPad 2:n kanssa toimiva smart cover on mekaanisena innovaationa kiehtova, mutta ei pysy niin napakasti paikoillaan kuin tahtoisin.

Tablettia voi käyttää seisaaltaan. Kukapa meistä ei välillä olisi seisonut läppäri auki lumisateessa – tabletin kanssa ahdistaa paljon vähemmän. Karttana se on ylivertainen, mutta myös vähänkin pidemmän jonottamisen aikana sen nappaa mieluusti olkalaukustaan.

Tabletti ei hurise eikä kuumene. Läppärin kanssa ei tarvitse kauaa sängyssä viettää ennen kuin tuuletin alkaa pitää meteliä. Hiljainen nöyrästi palveleva tabletti ei tunnu samalla tapaa tekniseltä rakkineelta kuin tietokone. Kunhan on ja toimii vain.

Näytön koko on sopiva koko ruudun sovelluksille. Ollessani jokunen vuosi sitten armeijassa käytin pitkät ajat iPhoneani pääsemättä lainkaan läppärilleni. Kun tuolloin tauon jälkeen palasin tietokoneelle, sen näyttöalan käyttö tuntui häiritsevän tehottomalta. Siinä missä iPhonella jokainen näytöllinen oli pyritty suunnittelemaan optimaaliseksi tehtävän kannalta, yhtäkkiä edessäni oli jäsentymätön pino ikkunoita ja työpöydän tauhkaa. Muistan tuolloin miettineeni, olisiko iPhonen kaltainen koko ruudun optimointi mahdollista toteuttaa suuremmassa koossa – ja olihan se.

(En sittenkään ole tietokoneella automaattisesti koko ruudun lähestymistavan kannalla. Mac OS X Lionin toteutus on sen verran kankea, etten itse ole kokenut sitä käyttökelpoiseksi. Windows 8:n radikaali lähestymistapa muuttaa suuren näytön ja hiiren työpöytäympäristö pienemmän näytön kosketuskäyttöliittymän mukaiseksi vaikuttaa lukemani perusteella ongelmalliselta sekin. Hyvää pohdintaa aiheesta.)

Näytön saa pystyasentoon. Näppäimistö sanelee pitkälti läppäreiden muodon, jolloin näytöstä tulee väkisin vaakasuuntainen. IPad palaa Xerox Alton jalanjäljille ja mahdollistaa näytön vaivattoman kääntämisen pystyyn. Valtaosa kuluttamastani sisällöstä on tekstiä, joten on mukavaa saada näyttö oikein päin.

Kirjoittaminen toimii yllättävän hyvin. Olin skeptinen kirjoittamisen suhteen, mutta se toimii niin hyvin, että olen vastaavasti alkanut jälleen vihata puhelimella kirjoittamista. En yleensä kirjoita kovin pitkiä tekstejä iPadilla, mutta tämän merkinnän kirjoitin testin vuoksi WordPress-sovelluksella.

Tabletti on nopea ottaa mukaan. Jos joudun nousemaan työpisteeltäni pikapalaveriin, en millään haluaisi irrottaa tietokonetta kaapeleistaan. IPadin voi napata suoraan mukaan.

Siinä on monikosketusnäyttö. Tämä tuntuu olevan vihkiytymättömien toimittajien  mielestä tärkein asia. Nipistämällä zoomaaminen on tietty hyvä juttu, mutta monikosketus saa suhteettomasti näkyvyyttä merkittävyyteensä nähden. Hyvin toimiva kosketusnäyttö ja sen mahdollistama suorempi vuorovaikutus on toki tärkeä osa kokonaisuutta ja tiukasti sidoksissa aiemmin mainitun koko näytön hyödyntämisen kanssa.

Miksi tabletti ei korvaa tietokonettani

Merkittävin ongelma on sisällön luomisen työläys. Jos haluaisin etsiä tähän merkintään kuvitusta, säätää sitä vähän, ladata verkkoon ja sijoittaa sen oikeaan kohtaan tekstiä, niin meneepä aika väsäilyksi. En myöskään jaksa etsiä artikkeleita, joihin haluan linkata ja nyhrätä sitten linkkitageja paikoilleen. Tämäkin voisi toimia hieman paremmin, jos WordPress-sovellus olisi kehittyneempi, mutta tietokoneen voima on siinä, että asiat voi tehdä tehokkaasti ilman että koko putkea on toteutettu yhteen sovellukseen.

Jobs sanoi viisaasti, että tietokoneet ovat vähän kuin kuorma-autot (Vai mikä se sana oli, truck? Tietokoneella olisin jo googlannut): osa meistä tarvitsee niitä jatkossakin saadakseen työnsä tehdyksi, mutta muut selviävät kevyemmällä ratkaisulla.

Samasta syystä en myöskään näe tarvetta yhdistää näppäimistöä iPadiini. Käytössäni tekstin naputtelun hitaus ei ole ongelma, vaan muun säätämisen vaivalloisuus. Jos iPadin vielä nostaa pystyyn näppäimistön taakse, se vain pahentaa tilannetta. Yhtäkkiä kosketusnäyttö onkin pystyssä niin, että sitä on hankala tökkiä. Tulee äkkiä hiirtä ikävä.

Vaikutuin kovasti taannoin Microsoftin Courier-konseptin videoista. Sehän oli sittemmin keskeytetty projekti, jossa luotiin sähköistä muistikirjaa kynävetoisella toteutuksella. Hankin sittemmin kapasitiivisen näytön kanssa toimivan kynän ja olen ladannut useita muistikirjasovelluksia, muttei mikään ole vakuuttanut.

Sormea muistuttava kynä on tahmea ja epätarkka. En osaa kirjoittaa sillä niin siististi, että viitsisin lukea sitä. Kaikkiaan tuntuu typerältä kirjoittaa sähköiselle laitteelle käsin ilman tekstintunnistusta. Muistikirjasovelluksilla on taipumus olla kauniita leluja. Niihin saa parhaimmillaan ostaa rahalla erilaisia paperityylejä, mutta piirtoalue on rajoitettu realismia jäljitellen turhan pieneksi A5-sivuksi.

Näkisin, että luentomuistiinpanotarkoituksessa saattaisi olla mahdollisuuksia sovelluksella, joka antaisi syöttää tekstiä virtuaalinäppäimistöllä ja piirtää kuvioita vapaalla kädellä, mutta en ole vielä törmännyt kovin hyvään toteutukseen.

Facebookin puolella kommentoitiin artikkelia kertomalla, että iPad on soveltunut hyvin elokuvastoryboardien luomiseen, joten ehkä kyse on enemmän omasta avuttomuudestani kuin laitteen soveltumattomuudesta.

Eräitä käyttämiäni sovelluksia, jotka tarjoavat tietokonetta paremman kokemuksen

Mail. iPadilla vastaa viesteihin mieluummin kuin puhelimella ja viestit on kätevämpi lukea kuin läppärillä. Edellisessä työpaikassani iPadiin viestit sai suoraan, kun taas läppärillä piti säätää joka kerta ensin VPN:n kanssa. Toimistossa istuessani käytän toki mieluummin tietokoneen Mailia.

Twitter, Tweetbot. En ole vielä täysin päättänyt, kummalla seurata Twitteriä, mutta molemmilla twiittien selaaminen ja linkattujen artikkelien lukeminen on mukavampaa kuin tietokoneen natiiviohjelmalla tai verkkoselaimessa.

Kartta. GPS:n ja kompassin ansiosta ylivertainen tietokoneeseen verrattuna. Kosketuskäyttöliittymä soveltuu karttakäyttöön mitä erinomaisimmin. Huonona puolena offline-tuen puute ulkomailla ja reittihakujen rajallisuus.

Taloussanomat. Visuaalisempi kuin verkkoversio. Jutusta toiseen siirtyminen käy kätevästi. Pääsy laadukkaampaan TalSa+-aineistoon. (Disclaimer: olen ollut toteuttamassa sovellusta.)

Helsingin Sanomat. Uusin versio toimii valitettavan tahmeasti ja epävakaasti 1. sukupolven iPadillani, mutta noin periaatteessa hieno sovellus ja paljon Flash-pohjaista näköislehteä sujuvampi.

Kindle, Elisa Kirja. Sähkökirjoja en jaksaisi läppäriltä lukea. Hakuteosta kyllä voisi selata.

Instapaper. Kun törmään kiinnostavaan artikkeliin työpäivän mittaan tai Twitter-sovelluksessa, tallennan sen Instapaperiin ja luen kun on aikaa.

First Touch Soccer (ja X2:n jalkapallopelien aiemmat versiot). Näitä olen vuosien varrella hakannut aika paljon. Minusta pallo tuntuu aidommalta kuin Fifassa tai Real Footballissa.

Flipboard. Alkuinnostuksen jälkeen tämän käyttö on jäänyt vähemmälle, mutta pitäähän sitä ainakin seurata, mitä keksivät käyttöliittymälle milloinkin tehdä.

Navionics Marine. Itämeren merikartat pilkkahinnalla. Sovellus on toteutettu vähän hölmösti, mutta on puutteineenkin ihmeellinen. Mikäs siinä on vesitiivis pussi kaulassa laidalla istuessa ja navigeeratessa.

Scyscanner. Nerokas käyttöliittymäratkaisu lentojen etsimiseen. Tarjoaa myös vastauksen kysymykseen, kun ei ihan tiedä minne haluaisi mennä ja milloin – kunhan halvalla pääsisi.

TVKaista. Ohjelmien katselu TVKaistan kautta tietokoneella tuntuu vähän säätämiseltä, mutta natiivisoveluksella se käy kätevästi. Ei sillä, ettei sovellus voisi olla paljon parempikin, mutta budjetit ovat varmaankin pienet. iPad on läppäriä kätevämpi sijoittaa niin, että virikettä riittää niin tiskattaessa kuin silitettäessä.

Ticket to Ride. Menolippu-lautapelin iPad-versio on hieno. Pelikavereita tuntuu löytyvän melkein mihin vuorokaudenaikaan tahansa, ja myös lokaali moninpeli onnistuu laitetta kädestä käteen kierrättämällä.

Kuvat. Valokuvien katsominen iPadilta on mukavaa. Näyttö on tarkka ja laite on paljon mukavampi ojentaa toisen käteen katsottavaksi kuin tietokone. Tuntuu melkein kuin selaisi valokuvanippua. iOS 5:ssä Apple tosin poisti mahdollisuuden pyörittää valokuvia niiden laitteelle tuomisen jälkeen, joten pitäisi varmaan etsiä parempi sovellus kuvien katseluun.